Viimeinen lokimerkintä

Jos luet tätä, tee se pukeutuen mustaan, sillä ennen niin iloinen duettomme on haaksirikkoutunut Bangkokiin, Banglamphun turmeltuneeseen ja saastaa sykkivään sydämeen. Tämä sieluttoman muovikrääsän mekka ja jokaisen itseään tiedostomattomasti vihaavan dreadlockhipin shangri-la saa kyseenalaisen kunnian olla reissumme viimeinen etappi ja samalla vastenmielisin paikka, mihin matkamme aikana olemme eksyneet, vieläpä kahdesti.

Ennen pienen ympyrämme sulkeutumista vietimme viikon Wansan perheen kestittävinä Chaiyaphumissa. Näin kalkkiviivoilla tapahtumista kirjoittaminen tuntuu kuitenkin turhanpäiväiseltä, sillä samat saisset voi jauhaa kohta vasten kasvojakin tai kuten Elias asian esitti, jättää jauhamatta. Läiskein silti aikojeni ratoksi liudan kuvia tuohon alemmas, niin uskotaan sitten Suomessakin, että tuollakin suunnalla on käyty.

Talonrakennustalkoot

Krokotiili, tieteelliseltä nimeltään crocodiles oli mainettaan leppoisampi toveri

Elias trenaa paikallista poseerausta jossain Chaiyaphumin kerhossa

Avolavalla matkustaessa ilmastointi pelasi

Luonnonsuojelualueen vesipuiston näkymiä

Vesiputous virkisti kuumana päivänä

Vasemmalta lähtien: Tab, Phoy, Wansa, Nan ja Elias

Bangkokissa näimme hullun. Täti oli tööt tööt. Aikamme eturivin psykiatrit väittäisivät eukon tarvitsevan pilleriterapiaa, mutta kukapa ei näinä hulluina aikoina tarvitsisi. Kukkuu, perkele! Kohta tavataan!

Kong Lor cave ja rakettifestarit

Olin antanut jo aika päiviä Terolle lievän autismin oireyhtymän diagnoosin katsellessani kuinka Tero saattaa hukuttaa viikkokausia kirjojen, tietokoneen, kitaran kielten rämpyttelyn ja eritoten nukkumisen parissa. Eräänä iltana Tero pääsi yllättämään. Hän väänsi puolituntia kunfuliikesarjoja hotellihuoneemme lattialla ja minä yritin kehitellä kuumeisesti uutta diagnoosia, jossa autismi yhdistyisi jollain eriskummallisella tavalla hyperaktiivisuuteen. En kerennyt saamaan uutta diagnoosia valmiiksi kun Tero jo tokaisi että nyt kaivattaisiin jotain aktiivista toimintaa. Lauseessa oli selkeästi totuuden siemen. Matkapäivämme olivat alkaneet käymään todella vähiin ja nyt oli viimeinen hetki laittaa mietintämyssyt päähän, jotta saisimme vähistäkin päivistä vielä jotain kaavittua irti.

Koskituubailusta emme olleet kuulleet montaa ylistävää sanaa keneltäkään, joten innostuksemme sitä kohtaan oli vähän sen mukaista. Kalliokiipeilymahdollisuudet Tha Kaekissa herätti meissä molemmissa kiinnostusta, mutta kun varusteiden ja oppaan hommaaminen osoittautui turhan hankalaksi, päätimme lähteä katsastamaan Kong Lorin mahtavaa luolaseikkailua.

Kong Lor osoittautui loistavaksi valinnaksi. Pääsimme pitkästä aikaa pois kaupunkien vilinästä maaseudun rauhaan. Kong Lorin kylä on asukasluvultaan tuskin Kullaata isompi paikka, joka sijaitsee vuorten keskellä kaukana kaikista interneteistä ja muista nykyajan hömpötyksistä. Kuorma-autobussikuskimme jätti meidät yhteen kylän viidestä majatalosta, jossa saimme varsin leppoisan vastaanoton paikalliselta isäntäperheeltämme. Huone oli halpa ja kaiken kukkuraksi pääsin useampaan otteeseen nauttimaan illallista isäntäperheemme kanssa, jossa minulle tarjottiin mm. jonkun eläimen varpaita ja kauan odottamaani isännän itse tekemää riisiviinaa.

Kong Lorin maisemaa ja traktoreita

Kylän ohi kulkee Kong Lorin joki, joka virtaa vuoren lävitse arviolta n. 5 km:n matkan. Virrannut vesi on varmaankin kaivertanut ajansaatossa koko vuoren ali kulkevan suunnattoman suuren luolan. Kuulostaa ehkä monen korvaan aivan pähkähullulta ajatukselta, mutta voin sanoa että totta se on. Maksoimme kahdesta venemiehestä ja veneestä n. 10€ ja he ajeluttivat meidät vuoren läpi ja takaisin. Siellä oli tosi pimeää ja ihmeellisen näköisiä kivimuodostelmia, eikä se loppujen lopuksi niin kauhean ihmeellinen edes ollut - iso tyhjä luola, pari hassua lepakkoa nähtiin katossa roikkumassa.

Kong Lorin joki ja takana häämöttää luolan suu

luolan suu ja taustalla meidän vene ja soutajat

Hassunnäköisiä kivimuodostelmia

Ja toisesta päästä ulos

Ajoituksemme Kon Lorin visiitille oli loistava - samana viikonloppuna siellä järjestettiin kaksi päivää kestävät rakettifestivaalit. Kylän asukkaat väänsivät itse rakettinsa bambun varresta pätkityistä putkiloista ja ruudista. Rakettien tekeminen on täällä hienoa käsityötä, jota tehtiin asiaan kuuluvalla hartaudella ja pieteetillä. Isäntämme aloitti aamulla vääntämään rakettia ja nikkaroi vielä iltahämärässä viimeiset naulat rakettiin. 

Isäntämme nakuttaa ruudin piukkaan bamburaketin sisälle

Kylän keskelle oltiin rakennettu esiintymislava, jossa paikalliset iskelmätähdet luukuttivat biisejään volyymit kaakossa tai todennäköisesti volyyminsäätömahdollisuus oltiin jätetty pois. Paikallinen tapa on että musiikki soitetaan täysillä ja jos ääni vähän säröytyy, niin ketä kiinnostaa! Musiikki ja raketit paukkuivat ympäri vuorokauden, itse yritimme vähän nukkuakin välissä, mutta paikalliset taisivat painaa samoilla silmillä koko festareiden ajan. Toisena päivänä Teron kisakunto alkoi hiipumaan, itse vielä yritin painaa saksalaisen parivaljakon ja paikallisen akkalauman kelkassa. Naisetkin ottavat täällä hienosti kaljaa! Vettä tuli välillä taivaalta ja sähkötkin katkesivat varmaan puoleksi tunniksi, mutta meininki oli mitä mahtavin. Hiekka vaan pöllysi kun koko elämän kirjo aina pikkupojista vanhoihin akkoihin pisti jalalla koreasti Laolaisen iskelmän tahtiin. 

Kylän pojat paukuttamassa rumpuja

Taustalla näkyy esiintymislava päiväsaikaan ja PA

Täytyy vielä mainita että saimme ensimmäisen bilepäivän jälkeen kaupungilla kehuja tanssitaidoistamme: "beautiful dancing"!!

Kuvia lisätty

Massiivinen kiitos Antille blogimme päivittämisestä puolestamme. Olimme itse kahdensadan kilometrin päässä lähimmästä internetistä, mutta halusimme ehdottomasti muistaa Tompan suurta merkkitapahtumaa myös tältä puolelta palloa. Lisäsin vielä muutaman kuvan viime tekstiin nyt kun tänne tiedon valtaväylälle taas on mahdollisuudet päästä. Phop kan mai!

Sabqai dii!

"Köyhä on kyykyssä kauneimmillaan", muotoili Tabermann vainaa asian aikoinaan kauniisti, niin kuin suurelta runoilijalta sopii odottaakin. Virkkeen todenperäisyyttä on hyvä lähteä tarkastelemaan Laosin rajojen sisäpuolelta, sillä maa on listattu viime vuosina toistuvasti maailman köyhimpien valtioiden joukkoon. Ennen Laosia kuitenkin palelimme vajaan viikon verran Huen hyytävässä ilmastossa. Juuri ja juuri parinkymmenen asteen rajamailla tasapainotellut "lämpötila" pureutui luuytimiin asti ja sai onnettomat kiertolaisenne etsimään tennareita rinkan perukoilta epätoivon vimmassa.  Alunperin ajatus oli matkustaa aina Hanoihin saakka, mutta epäinhimilliset sääolosuhteet ja osittain loppumaisillaan olevat viisumimme laittoivat laiskat reittisuunnitelmamme jälleen kerran uusiksi. Joten revittyämme koreteksit niskaan ja nostettuamme kaulukset pystyyn oli aika syöksyä sankarimaisesti arktiseen Vietnamin aamuun ja hypätä kohti Laosin rajaa porskuttavaa bussia.

Vietnamilaista arkkitehtuuria, näkymä parvekkeeltamme

Minimaalisten viisumisekoilujen jälkeen rajalla, saimme luvan jatkaa bussimatkaamme Laosin maaperällä. Muutos aikaisempiin maisemiin oli silmin havaittavissa. Kylien välillä oli käyttämätöntä lääniä kuin Suomessa metsää ja muutama hassu rötiskö seisoi paalujen nokassa yksinäisen näköisinä. Vajaalla seitsemän miljoonan asukasluvullaan Laos onkin yksi Kaakkois-Aasian harvaan asutuimpia maita. Ensimmäiseksi pysähdyspaikaksemme kuskimme oli valinnut Savannakhetin kaupungin, joka toimiikin hyvänä levähdyspaikkana reppureissaajille seuraavaa etappia mietittäessä. Vaikka iltapäivä oli jo pitkällä kun saavuimme pysäkille, oli heti bussista noustessamme selvää, ettei sitkeinkään länsimainen ihminen selviytyisi hengissä kauaa farkuissa ja pitkähihaisessa paidassa. Lämpötila oli jälleen noussut totutulle kolmenkymmenen asteen lämpimämmälle puolelle ja helteen uuvuttamina aloimme haravoida lähiseutua pikaisen majoituksen sekä suihkun toivossa. Koska Laos tunnetaan lähinnä maailman pommitetuimpana ja yhtenä maailman köyhimpänä valtiona, olisi voinut odottaa aikaisempien kokemusten perusteella valtavaa hermojenkiristelyä sitkeääkin sitkeämpien hellomisterien riivaamina. Oli kuitenkin hämmentävää ja samalla ilahduttavaa huomata, ettei juuri minkäänlaista tyrkytyskulttuuria ole (vielä) kehittynyt. Paikalliset ihmiset ovat ystävällisiä matkaajille ja kauppiaat ylpeitä rehellisyydestään. Minkäänlaisia ukotusyrityksiä emme ole vielä kohdanneet, vaikka uuden valuutan kanssa sählätessämme siihen varmasti useamman tilaisuuden tarjosimmekin. Summa summarum. Se minkä rikkaudessa häviää, sen leppoisassa elämänrytmissä voittaa. Täällä aika ei ole rahaa, eikä rahaa voi syödä. Ehkäpä tämä elämänfilosofia rantautuu vielä joskus teollisuusmaihinkin.

Indonesiassa ja Vietnamissakin paikalliset puhuivat niin sujuvaa englantia, että kielten opiskelu tuntui merkityksettömältä ja jäikin muutamien perusfraasien tasolle. Laosissa olemme törmänneet jo useamman kerran kielimuuriin, joka on rohkaissut kaivamaan sanakirjat esiin ja opettelemaan auttavasti mongertamaan selviytymiseen tarvittavaa perussanastoa. Monotoniseen äänenpainatukseen kasvatetun suomalaisen yrittäessä lausua tonaalisia kieliä, lipsuu homma useasti huumorin puolelle. Onneksi lao muistuttaa paljon thaita, mikä tekee hommasta asteen verran miellyttävämpää ja hyödyllisempää. Sujuvalla laon-kielellä neuvottelimmekin riksakyydin Savannakhetin linja-auto asemalle ja ostimme liput minibussiin, jonka oli tarkoitus kuljettaa meidät pari sataa kilometriä pohjoisempana sijaitsevaan Tha Khaekin kaupunkiin. Matkahuollon palveluita käyttänyt henkilö olisi kiesin nähtyään saattanut kuvitella sen olevan rekisteröity maksimissaan kymmenelle silmäparille, mutta kuskimme uskoivat vakaasti, että aina on tilaa vielä yhdelle, joka käyttää rexonaa. Nopeasti laskettuna kyytiin tungettiin noin parikymmentä ihmistä. Olimme tietenkin ainoat länkkärit. Juuri kun ajattelimme, että matka voisi alkaa eikä ihmisen mentäviä koloja enää löytyisi, apukuski näytti mikä hän oli tetrismiehiään ja John Nash:maisella logiikalla sijoitteli valmiiksi täyteen kärryyn vielä pari paikallista matkustajaa. Hyötynäkökohtana tässä oli, ettei tarvinnut miettiä minkä asennon ottaisi seuraavaksi, vaan sai rauhassa keskittyä pitämään minivanin auki repsottavaa liukuovea repeämästä liitoksistaan. Noh, ainakin tuuletus pelasi. Jokunen tunti myöhemmin löysimme itsemme umpisolmusta Tha Khaekin bussiasemalta, josta nappasimme Tuk Tuk-kyydin likemmäs keskustaa.

Vielä jossain päin Laosia valkoinen ihminen on hassu asia.

Tuleva paparazzi räpsäisi kuvan puolalaisesta turistista

Tha Khaek tarjoili idyllisen pikku kaupungin, jonka ohitse Mekong virtaa hiljalleen Thaimaan siintäessä kauempana horisontissa. Päivät kuluivat seesteisissä merkeissä ja iltaisin menoa piti yllä ainoastaan karaokeravintolat ja juomapuutarhat. Pidän siitä sanasta. Juomapuutarha. Sen voisi ottaa käyttöön Suomen suvessakin. Vuokrasimme yhdeksi vuorokaudeksi skootterinkin ja pörräilimme menemään oikean puoleiseen liikenteeseen jälleen tottuneina. Mainittavana sivuseikkana kirjoitettakoon vielä, että Phoukanna:n guesthousen kivikovilla patjoilla olen saanut toistaiseksi reissun parhaat yazz-ennätys yritykseni, mutta kaatunut kuitenkin aina saappaat jalassa viimeisillä metreillä. Kerran kolmeneljäkasin unelma eli kirkkaana ja realistisena vielä muutama kierros ennen loppua, ennen kuin korttitalo romahti täysin ja haaveet haudattiin epäuskoisina ja pettyneinä. Terveisiä vaan nykyisen ennätyksen haltijoille ja kiitettäköön vielä samassa lauseessa Luvian taustan omaavaa Paukkua reittivinkeistä. Lupaamme kiertää ne kaukaa.

Elias runnoo kiinalaista sutta käyntiin

VAROITUS! Seuraava kappale sisältää saarnaamista ja henkilökohtaisia mielipiteitäni ihmisenä olemisesta, eikä sitä pidä lukevan kenenkään tahi ottavan siitä itseensä. Sinua on varoitettu.

Olen tietoisesti yrittänyt pitää itseäni uutispimennossa koko reissun ajan. Ehkä halusin tavoitella tällä tunnelmaa, että olen oikeasti lähtenyt jonnekin kauas. Nykyisin elettäessä televisioiden, kännyköiden, facebookkien ja eri medioiden sekä viestimien jatkuvassa tulituksessa, tulee helposti reissussakin tunne, ettei olisi edes poistunut kotoaan. Tai ehkä en vain halunnut tietää, että seuraavissa eduskuntavaaleissa Martina Aitolehti aikoo oikeasti äänestää, niin kuin hän on jo tehnyt kerran aikaisemminkin, mutta ne olivat presidentin vaalit ne. Tiedä häntä. Mutta viime aikojen tapahtumat maailmalla ovat kuitenkin pakottaneet seuraamaan jonkin verran uutisia ja samalla raottamaan tietämättömyyden autuasta verhoa silmieni edestä. Voin vain todeta, että olipa masentavaa luettavaa. Tsunamin uhreja, väkivaltaa, diktaattoreita, pommi-iskuja, ydinkatastrofi, nälänhätää, mellakoita ja sotaa. Siis sotaa? Mikä vittu ihmisiä vaivaa? Humanitäärisyyden nimissä ehdotankin jokaista tämän kappaleen läpi kahlannutta miettimään hetken aikaa seuraavan kerran kun kuljette keräyslippaan ohi, että onko se illan viimeinen ja viidestoista bisse todella elinehto ja jos on, niin entä se vessan kaakeleita aamusti koristava rullakebab triplalihalla. Auttakaa kun voitte, saatte apua kun sitä tarvitsette. Keinoja ja järjestöjä on monia. Huh, tulipa raskasta vuodatusta. Seuraavaksi jotain aivan muuta.

Jos etsitte Googlen satelliitti kuvista Laosin Khammouanen provinssin kohdilta piskuruisen Kong Lorin kylän, saattaa tarkkasilmäisempi olla näkevinään kaksi joukosta erottuvaa kalpeanaamaa skoolaamassa paikallisoluella ja pitämässä koskettavaa maljapuhetta Unoniuksen syvää kunnioitusta herättävän kolmekymmenvuotistaipaleen kunniaksi. Riemurikasta syntymäpäivää Tom! Ensimmäinen monista.

Aikuinen lapsi on terve kun se leikkii

Vietnamin rannat

Kun olimme vihdoin päässeet lähtemään Saigonista, joka ei ollut helppoa, niin aloimme matkata Vietnamin rannikon turistikohteita lähinnä arpapelillä. Pieni laiskuus oli jäänyt päälle(ehkä vielä jotain jälkitautia lorvikatarista), eikä jaksanut sen kummempia reissusuunnitelmia tehdä. Tero saattoi pari kertaa avata lonelyplanetin suurta pakettimatkaopasta ja joskus taisi tulla joku suuntavinkki kysyttyä majatalonemännältä.

Ehkä vietnamin halpuuskin vaikutti siihen, ettei enää jaksanut ottaa selvää julkisista kulkuneuvoista vaan tuli käytettyä turistibusseja, hotellien tähtimäärätkin alkoivat vaivihkaa kasvamaan. Pieni turistiloma on silti välillä ihan paikallaan. Turistibusseilla turistikohteisiin, jossa voi kierrellä sitten muitten turistien kanssa vähän kaduilla vetämässä kunnon länkkäriruokaa: burilaisia, pizzoja, pastoja tai vaikka tofupalloja. Aivoja ei tässä tohussa tarvita, joten ne voit jättää kokonaan lomalle ja kroppakin siinä samassa ihan hyvät lomat saa.

Rannikon matkakohteitamme olivat etelästä pohjoiseen: Mui nee, Nah trang, Hoi an ja Hue, joka oli jo vähän enempi sisämaassa, vissiin, en ole jaksanut tarkistaa. Kaikki kaupungit on niin paljon samanlaisia, ettei niistä jaksa mitään kirjoittaa. Sain pitkästä aikaa pienen kultturishokin saavuttuamme Hoi aniin aikaisin aamulla yöbussilla ja vastassa meitä odotti viileä 21 celsiusasteinen ilma, johon en ollut vielä varautunut, vaikka olinkin siitä jotain kauhutarinoita kuullut. Siinä ei auttanut muu kuin ottaa ensimmäinen tyrkyllä oleva hotellihuone ja alkaa repimään shokin vielä vaikuttaessa rinkkaa auki ja sieltä kaikki lämmin mitä löytyy: farkut, pitkähihaiset paidat, sukat ja tennarit. Nyt osaan taas samaistua siihen pohjolan kylmyyteen, jota te siellä Suomessa koette. Olen alkanut jopa peseytymään lämpimällä vedellä.

Vanha Fujifilmin kamerani löysi uuden omistajan Hoi anista, mutta kävin eilen ostamassa itselleni uuden entistä hienomman Canonin kameran, joka lähti rapiakkaalla 10 miljoonalla Dongilla. Se on ehkä vähän liian hieno, toivottavasti ei löydä taas uutta omistajaa.

leikitään koiran kanssa kameralla

Mui nee - veneitä

Nah trang - ukkoja

Nah trang - pyöräkorjaamo

Nah trang - levykauppa

Saigoooooooon!!

Uskomatonta miten nopeasti päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Muutaman vuorokauden visiittimme Ho Chi Minh Cityyn on venähtänyt nyt puoleentoista viikkoon, mutta rinkat vilkuilevat nurkasta jo siihen malliin, että rakkaat arkkiviholliset olisi heitettävä kohta selkään ja tökättävä sormella sokkona Vietnamin karttaan (Kiitos E:lle!) uuden määränpään löytämiseksi. Tompan painostuksesta johtuen yritän nyt raapia joitain viime päivien vaiheita ylös myös tänne valtavan suosion saavuttaneen blogimme arkistoihin. Arveluttavaa sekä täysin amatöörimäistä hommasta tekee riisipaperin haperot muistikuvani asioista, jotka tapahtuivat ennen tätä aamua ja Saigonin halpa lager, joka tyhjenee logaritmista vauhtia kädessäni. 

Ensimmäisenä mieleeni palajaa meri. Nappasimme Gililtä helpon pakettiratkaisun, joka koukkasi Lombokin kautta takaisin Balille isohkolla autolautalla. Keskellä aavaa merenkäynti yltyi melko voimakkaaksi ja vaahtopäät roiskivat miltein matkustajakannelle, joka oli kuitenkin likemmäs kymmentä metriä merenpinnan yläpuolella. Paikallisten laatoittaessa laivan kantta ja alapuolelle riehuvaa Bali-merta, lausui allekirjoittaneet mielessään hiljaisen kiitoksen suomalaiselle juomakulttuurille, joka on opettanut pitämään lounaan sisällä, vaikka horisontti välillä vähän keikkuisikin. Kokenut lossikuskimme hoisi lopulta lautan turvallisesti Badang Bayhin ja matka oli jatkuva bussikyydillä Kutalle. Noustessamme maihin lautalta silmäilin viereisessä penkissä istunutta länkkäripariskuntaa ja minut valtasi hölmö tunne, että olin tavannut tytön jossakin. Annoin asian kuitenkin olla koska he puhuivat englantia, enkä kuolemaksenikaan saanut nimeä mieleeni. Nuori pari ahtautui surffilautoineen samaan bussikyytiin, jolloin vasta tunnistin tytön Lauraksi, joka oli Antin kanssa samaan aikaan vaihdossa Malesiassa joku vuosi sitten. (En ole varma nimestä vieläkään, koska en kehdannut  kysyä.) Bussikyyti menikin nopeasti joutavia jauhettaessa ja maapallon pienuutta ihmetellessä. Kutalle päästyämme meillä oli kaksi tärkeydessään tasaväkisesti kilpailevaa tehtävää. Ensin tarkistimme kuumottuneena oliko Vietnamin pre-arranged-viisumimme saapuneet Eliaksen sähköpostiin, sillä lentoon oli enää yksi vuorokausi aikaa. Tämän jälkeen vuokrasimme surffilaudat ja annoimme Indoneesian vuorovesille vielä viimeisen yrityksemme. Hommassa olisi saattanut optimistisempi kaveri aistia jo jonkin sorttista kehitystä, mutta termiä "surffari" voidaan pitää edelleen kaukaisena utopiana.

Lennot Jakartan kautta HCMC:n sujui ilman suurempia ongelmia ja kokemuksesta viisastuneina jätimme ulkomaan terminaalin taksikuskeineen nopeasti taaksemme ja lähdimme kävelemään hyvällä perstuntumalla kohti kaupungin keskustaa. Arpa oli meille suosiollinen, sillä suunta oli oikea. Jonkin matkaa lentokentältä käveltyämme alkoi taksikuskien hinnatkin valua budjettireissaajan kukkaroa tyydyttävälle tasolle. Toki jouduimme ensin seuraamaan kuskin vuosia huolella hioman varieteen, miten todellisuudessa vartin ajomatka kestäisi 40 minuuttia ja miten pöyristyttävä oli maksuehdotus, jota ensialkuun kyydistä tarjosimme. Pääsimme lopulta purkamaan rinkkamme Bui Vienin (nimi lienee jäänne kolonialismin kulta-ajoilta) varrelta löytyneeseen majataloon, keskelle reppureissaajien ghettoa. Saigon osoittautui välittömästi sopivaksi sekoitukseksi modernia suurkaupunkia, puistoja sekä rahvaan kansan hökkeliviidakoita. Liikenne oli jotain ennen näkemätöntä ja tien ylitys tuntui ensialkuun varmalta kamikazelta. Liikennevalot olivat lähinnä suuntaa antavia. Minkään näköisiä liikennesääntöjä ei tuntunut olevan tai jos niitä oli tuhannet titaanihermoiset moottoripyöräkuskit kaahasivat samalla syöden, polttaen tai sähköpostejaan lukien vähät välittäen niistä. Uskomattoman nopeasti touhuun kuitenkin sopeutui, kunhan muisti olla tekemättä äkkinäisiä liikkeitä pyörien raivotessa ihotuntumalla jokapuolelta ohitsesi. Muutaman päivän pyörittyämme kaupungilla oli aika tutustua paikalliseen muovituolikapakkakulttuuriin. Homma toimi jotenkin seuraavasti. Hävettävän pienillä katukuppiloilla oli puljujensa edessä pari hassua muovipöytää ja vinopino päällekkäin kasattuja muovijakkaroita. Kansan syvien ja janoisten rivien täyttäessä ensin pöytäpaikat sukkelaan tahtiin, alkoi halpa kalja houkuttelemaan paikalle hiljalleen myös kengännauha budjetilla matkustavia turisteja. Länkkäri sai alleen lastenlelujakkaran ja lohdutukseksi kouraansa jääkylmän olusen. Koska vaihtuvuutta ei kyseisissä paikoissa juurikaan ollut, alkoi kapakan terassialue mölyävine asiakkaineen levitä illan mittaan pitkin kaupunkia ja katuja.

Kuva ei tee oiketta todelliselle liikennekaaokselle

Kotikatumme Bui Vien

Halusimme kuitenkin päästä syvemmälle paikalliseen juomakulttuuriin ja tätä kautta saada parempi käsitys vietnamilaisista sekä heidän tavoistaan ja tottumuksistaan. Kadulta ostamamme SNAKEWINE tarjosikin tähän oivan tilaisuuden. Putilolla oli häijyn näköinen, mutta myyjä vakuutteli, että kädessämme oli juotavaksi tarkoitettu vietnamilainen speciality, joka auttaisi reumatismiin, noidannuoliin sekä raajojen hikoiluun. Ensimmäinen mielikuvani oli pullo ilkeän makuisesta kiljusta, johon oli hukutettu kobra, skorpioni myrkkyhamppaissaan. Enakkoluulottomasti lähdimme kuitenkin kokeilemaan tätä ihme rohtoa ja skoolasimme keväälle puolenlitran vesipulloista askartelemillamme muovikupeilla. Maku oli irvokas, eikä sitä ollut uskoa todeksi. Verrattavissa mekongiin, jossa on jotain pahasti vialla. Litkussa oli käärmemäinen jälkimaku, joka teki olonsa kotoisaksi ja viipyi pitkään. Vilkuilimme epäuskoisena toisiamme. Täysin järjenvastainen tärpätti laittoi aikuiset miehet irvistämään kuin kuusitoista kesäiset. Kuppini pinnalla lillui kobran suomuja. Olimme vietnamilaisten perinteiden äärellä. Heittämällä pahimpien juomien TOP kakkoseen. Taisteltuamme reumalääkkeet kurkkutorveen lähdimme katsastamaan Bui Vienin yöelämää. Muutaman katukaljan jälkeen suuntasimme muiden janoisen sankarien vanavedessä paikalliseen tavernaan. Tiskillä selvisi, että GinTonicit olivat tarjouksessa ja niitä sai kolme kahden hinnalla. Tarjous oli mielestämme nerokas ja täydellisen ohittamaton. Huuhdoimme vielä parit rommikolat alas rommikolilla, kunnes tuutti alkoi sulaa päältä ja loppu ilta muuttui muistipeliksi. Aamulla vastenmielisen käärmeviinan pohjat tuijotti syyttävästi reporankoja matkalaisianne ja päällimmäisenä mieleen nousi Villen kuuluisat, surulliset sanat: "Mitkä oli ne motiivit?" Noh, c´est la vie. Ei vaineskaan äiskä! Todellisuudessa kaikki tapahtui näin: Istuimme paikallisen kahvilaravintelin terassilla nauttimassa pieniä oluita palan painikkeiksi maittavan illallisen jälkeen ja katselimme samalla paheksuen jurrissa örveltävien brittituristien toimintaa. "Mautonta", Elias tokaisi. "Todella mautonta", hän jatkoi ja ehdotti samaan hengen vetoon, että pitäisikö ottaa vielä toiset. Pitkä hiljaisuus valtasi pöytämme kunnes molemmat päästimme ilmoille helisevän ja herrasmiesmäisen naurun, joka sekoittui Saigonin liikenteen pauhuun, muuttui hiljalleen rauhoittavaksi taustakohinaksi ja katosi lopulta avaruuden kautta ikuisuuteen. Oli jo myöhä ja aika mennä nukkumaan. Ihailemme vielä hetken unetonta kotikatuamme ennen kuin hölkkäsimme hotellimme portaat ylös huoneeseemme ja vaivuimme levolliseen nirvanaan.

Näillä mennään

Niin tai näin, seuraavat päivät meni huomattavasti hitaanpaan rytmiin, sillä molemmat sairastuivat yllättäen vakavaan ja krooniseen lorvikatarriin. Kaikkiin asiohin, jotka vaativat vähänkin vaivannäköä, sovelsimme surutta espanjalaisilta oppimaamme elämän viisautta: "Mañana, Mañana". Tämä pätee myös tämän blogin kirjoittamiseen. Auringon antaessa välillä armoa ryhdistäydyimme lähipuistoomme (keskellä Saigonin sydänkeskustaa), joka täyttyi iltapäivisin lenkkeilijöistä, sulkapallon pelaajista, footbagin potkijoista ja ihmistä, jotka etsivät hetkittäistä pakoa arjen ja liikenteen hektisyydestä. Mukavan rento tunnelma sai meidätkin raottamaan kukkaromme nyörejä ja ostimme nuorelta opiskelijalta oman vietnamilaisen footbagimme. Viritelmä on hämmentävä risteytys lasten jousilelua ja sulkapalloa. Kokeilimme härpäkettä muutamana iltana puistossa, mikä herätti positiivista hilpeyttä paikallisissa ammattilaisissa. Koska emme tahtoneet kuitenkaan törsätä koko viisumiamme Saigonissa, oli aika ottaa toisiamme niskasta kiinni ja hankkia bussiliput kohti rannikkoa. Määränpääksi arvottiin epävirallisissa merkeissä Mui Ne:n piskuruinen rantakaupunki.

Mummelit puistossa iltakävelyllä

Vietnamilainen footbag

Till we meet again, voikaa paksusti ja muistakaa rakkaat ihmiset ottaa rennosti!

Gili saaret

Blogimme on saanut huimat 9 lukijaa ja paineet kirjoittamiseen ovat kasvaneet valtaviksi.Tero yrittää kuumeisesti löytää sivustollemme mainostajia ja itse yritän hommata blogille pätevää ammattikirjoittajaa.. Mutta mennään vielä toistaiseksi omin voimin. Hyviä lukuhetkiä toivottavat Adios Eternalin pojat: Tero ja Elias!

Vietimme pari yötä Mataramin kaupungissa, josta olimme löytäneet reissun tähän asti halvimman majoituksen: n. 5,6 € kahden hengen huone sisältäen vielä aamupalan, joka oli kuitenkin melko vaatimaton. Tero löysi musiikkiliikkeestä itselleen kitaran ja pian jatkoimmekin jo matkaa kohti Lombokin luoteisrannikolla sijaitsevia Gili saaria. Gili saaret koostuvat kolmesta pienestä saaresta, kukin noin muutaman kilometrin halkaisijaltaan. Saarten ympärillä on runsaasti sukelluskohteita ja olimme kuulleet hyvää palautetta saarista matkalla vastaan tulleilta sukeltajilta.

Saavuimme  muutaman mutkan kautta Gili Travanganille, vaikka olimme tähdänneet rauhallisemmalle Gili Airille. Travangan on kolmesta saaresta vilkkain ja siellä sijaitsee saarten bailukeskus. Saimme saarelle rennon vastaanoton kun pitkätukkainen paikallinen majatalon isäntä viittoili meidät jo kaukaa majapaikkaansa. Isäntä oli musiikki miehiä ja innostui Teron kitarasta niin, että päätti illalla paukahtaa kämpillemme viettämään jamisessioita Teron kanssa. Tunnin jammailujen jälkeen isäntä alkoi jo kaupitella meille pilveä. Rehdin UPV tausta omaava Tero arvuutteli isännältä, että mahtaako kannabis ylipäätään olla aivan laillista Indonesiassa. Isäntä selitti että täällä saarilla se on ihan okei, saarilla on käytännössä yksi poliisi, jota ei kuulemma kiinnosta turistien pajauttelut. Hetkeä myöhemmin naapurimme Simo paukahtaa mitään varottamatta sisälle. Itse olin vähän hämilläni suomalaisesta naapurista ja isäntäkin herää kymmenen minuutin päästä ihmettelemään, että "mitä ihmeen kieltä te oikeen puhutte".

Tero ja Isäntä jamittelemassa

Hetken vaihdettuamme kuulumisia Simon kanssa ja kumottuamme pari Bintangia(Indonesia suosituin olut), päätimme lähteä katsastamaan Sama Sama - reggae baaria. Lonelyplanet - opus hehkuttaa Sama Samaa helposti Indonesian parhaaksi reggae baariksi, jos ei jopa koko kaakkois-aasian paras.. Ihan leppoisa paikka se olikin mutta parin ylihintaisen Bintangtuopin jälkeen Simo alkoi ehdotella siirtymistä huokeampaan Rudys baariin, jossa drinkit tehdään paikalliseen polttoviinaan. Simo kertoi myös innostuneena, että Rudysin nuoret baarimikot tarjoilevat paukkuja myös tuplina, joka tiputtaa drinkkien hintoja entuudestaan. 

Näiden puheiden jälkeen ei auttanut muu kuin lähteä katsastamaan tätä hienoa paikkaa. Rommikola tuplana irtosikin 18 000 rupian hintaan(eli noin 1,5€). Kola oli helposti erotettavissa mausta, mutta rommia oli vähän vaikeampi löytää. Lisäksi juomat saattoivat vaikuttaa aavistuksen verran muistia huonontavasti ja Teron mukaan krapulakin antoi potkua pari astetta totuttua enemmän. Seuraavana päivänä yritimme pienessä krapulassa vaihtaa saarta Airille. Aamulautta meni menojaan, mutta iltapäivällä onnistuimme hilaamaan itsemme lauttaan ja saarenvaihto onnistui kohtuullisen hyvin muutaman hikikarpalon vuodettua ohimoiltamme. 

Rennot vastaanotot saivat jatkoa, kun majatalon isäntä tuli jointti huulessa esittelemään meille tulevaa huonettamme. Kohteliaan herrasmiehen tavoin hän tarjosi hatseja meillekkin, ja kohteliaan kieltäytymisemme jälkeen hän selitti taas että täällä saarilla se on ihan ok, että no problem. Löysimme yhdestä saaren rantakahvilasta myös rennon pizzavaihtoehdon, joka on tehty palvelemaan aitojen vegetaristihippien tarpeita. Happy pizza: tomato, onion, garlick, cheese, oregano, magic mushroom, ja koko lystillä on hintaa 100 000 rupiaa eli noin 8 €.

Tero ja lehmä

Viikko on pian täällä jo vierähtänyt. Terassin riippumattoa on kulutettu huolella ja terassin katossa saalistavien gekkoliskojen saalistamiskäyttäytyminen ja reviirinpuolustamiskuviot ovat käyneet itselle jo niin selkeiksi, että voisin kirjoittaa jokaisesta liskosta pienen eläinkuvan.. Välillä olemme aktivoituneet snorkkeloimaan rantavesiemme koralleja, joista on tullut bongattua mm. merikilpikonnia ja minun henkilökohtainen suosikkini, ihana mureena. Ajauduimme erään mureenan kanssa tilanteeseen, jossa katselimme metrin päästä toisiamme ja pieni paniikki oli itselläni jo melko lähellä.

Ilkeän näköinen Mureena

Koittakaa jaksaa krapailla ikkunoita. Meillä suurta kiusaa tekee riippumattomme solmut jotka porautuvat tunti tunnilta, makaamisen turruttamien selkälihastemme läpi, kohti selkärankaamme. Niin ja Tero käski sanoa että nopeastihan se talvi menee, että koittakaa nyt vaan jaksaa vielä pari viikkoa!

Kuta Beach, part II

Kun voimat ja ruokahalu oli palannut oli aika antaa surffaukselle uusi yritys. Kauniit mielikuvat (itsestämme kesyttämässä vaahtopäitä) silmissämme suuntasimme lankkujen ja skoottereiden vuokraukseen. Viidakkorumpu osasi kertoa, että noin reilu 20 kilometriä länteen päin, löytyisi kokeneemmille surffareille loistava beachbreak spotti Mawi nimiseltä rannalta. Yhden surffitunnin läpi kolunneina konkareina päätimme käydä tarkastamassa taitotasomme. Epävarmuus suunnasta ja toisaalta täydellinen vapaus hyvän surffirannan etsimiseen loi parhaimmillaan easyrider-tyylisiä mielialoja. Oli hyvä tunne painella menemään surkeilla pikkuteillä kylästä toiseen keskellä maaseutua ja ihailla ohikiitäviä maisemia. Tosin Lombokin vuoristoinen maasto ja kehno tieverkosto pistäisi Lemminkäisenkin hieromaan päätään epätoivon vallassa. Löysimme silti viimein polun, joka johdatti meidät vaikeapääsyiselle Mawi Beachille. Polun loppu osa oli käytännössä peltoa, jonka sadekausi oli raiskannut käyttökelvottomaksi mutavelliksi. Suomalaisella sisulla taistelimme kuitenkin pyörämme rannalle ja palkintona oli täydellinen merInäkymä, jossa aallot hakkasivat kutsuvina autiota hiekkarantaa. Syöksyimme heti innokkaina aaltoihin ja aloimme nöyryyttää paljon nähnyttä merta tahtoomme. Muutaman tunnin räpiköimisen jälkeen jouduimme kuitenkin jälleen heiluttamaan valkoista lippua aaltojen edessä ja toteamaan surffaamisen haastellisemmaksi kuin olimme pienissä mielissämme ajetelleet. Emme kuitenkaan olleet valmiit luovuttamaan, vaan päätimme käydä lounastamassa välissä ja etsiä lähistöltä paremmin taitotasojamme vastaavan beachin.

HelloMisterit, joilta vuokrasimme pyörät

Myrskyn ratsastajat Mawi Beachillä

Kymmenisen metrin ajettuamme huomasimme suureksi suruksemme, että molemmista pyöristä oli takakumi kummallisesti tyhjentynyt. Paikalle kruisaili "sattumalta" skootterilla sopivasti kaksi rantojen poikaa, jotka hoksasivat homman nimen heti. "Oh no! Your tire is empty!", toinen sälleistä levitteli käsiään bollywood oscarin arvoisesti. Pojilla oli myös "sattumalta" toinenkin skootteri työnnetty läheiseen pusikkoon, jota he avuliaina tarjosivatkin välittömästi käyttöömme. Sillä välin he voisivat ajaa pyörämme lähimmälle mekaanikolle, joka "sattumalta" nyt vain sattui olemaan toisen klopin velipoika. Sattumaako? Tässä vaiheessa alkoi Ulvilan kasvateilla raksuttaa ja kieltäydyimme hermomme hilliten avusta ja aloimme puskea pyöriämme käsipelin läpi mutaisen peltopolun. Siinä polvia myöten kuravellissä skootterin kanssa painiessa ja auringon ruoskiessa niskaa alkoi vituttaa yli rajojen. Helvetillisen ja hikisen rupeaman jälkeen pääsimme edes jonkin asteiselle asfaltille ja täysin työntämiseen konahtaneina hyppäsimme pyörän selkään ja ajoimme varovasti eturenkaaseen nojaten seuraavaan liittymään. Paikallisilta kysellessä tajusimme, että ainut mahdollisuus renkaan paikkaamiseen 20 kilometrin säteellä olisi samainen mekaanikko, jonka nuorempi veli oli oletettavasti käynyt tökkimässä reikiä renkaisiimme saadakseen vipinää hiljaiseen työpäivään verstaalla. Miettiessämme vaihtoehtojamme palasivat samaiset nulikat takaisin vielä varmistamaan, josko olisimme muuttaneet mielemme ja he voisivat silkasta auttamisen riemusta johdattaa meidät tienoon AINOALLE pyöräkorjaamolle. Teki mieli pyöritellä ipanoita ojan pohjalla, mutta olimme puun ja kuoren välissä. Alla oli vuokrapyörät ja renkaat oli pakko korjauttaa. Eikä paikallisten osoittelu sormella auttaisi asiaamme yhtään parempaan suuntaan. Hengitimme muutaman kerran hitaasti nenän kautta sisään ja lähdimme seuraamaan velikultia. Paikan päällä pyörät otettiin heti käsittelyyn ja tivatessamme operaation hintaa, ei kenelläkään ollut tietenkään hajuakaan, sillä miten pyöräkorjaamon työntekijä voisi sellaisen asian tietää. Ainakaan ennempää kuin on päässyt tarkastelemaan asiakkaan lompakon pyöreyttä. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin jo niin väsyneitä ja nälissämme, että teimme sen minkä länsimaalainen voi tehdä ja luovutimme. Soveimme suomenkielellä summan, jonka olemme valmiit maksamaan ja jäimme varjoon odottelemaan renkaiden paikkausta. Reilun varttitunnin kuluttua pyörät olivat valmiit ja mekaanikko löi käteeni onnettomalla englannilla kirjoitetun lapun, josta tuli ensimmäisenä mieleen romanialaiskerjäläisten avunpyyntökirjeet. Pienen tulkkaussession jälkeen selvisi, että kädessäni oli lasku kahden renkaan korjaamisesta, maustettuna sorry-boss-poor-me-buu-huulla. Hinta oi tietenkin kohtuuton. Äänemme saattoi sekunneiksi nousta muutaman desibelin ja hinnasta käytiin tiivishenkinen neuvottelutuokio. Lasku pienenikin nopeasti jossain määrin järkeviin mittasuhteisiin. Löimme rahat vittupäiden kouraan, kiitimme mekaanikkoa kohteliaasti hymyillen ja hurisuttelimme mopoinemme kohti auringonlaskua. Tarinan opetus lienee, että jokaisesta maan kolkasta löytyy myös persereikiä. Onneksi vastaava kusipäisyys on harvinaista.

Perheyrityksen toinen puoli paikkaa renkaiden reikiä...

ja toinen puoli tekee niitä. Bisness is good!

Kolmenkymmenen päivän viisumimme alkoi kuumottavasti lähestyä puolta väliä, joten oli aika pakata rinkat ja ottaa uusi suunta kohti Mataramia, Lombokin jonkin sorttista pääkaupunkia. Sana lähdöstämme oli kiirinyt edellemme ja jälleen kerran kyydistä oli runsaudenpulaa. Nappasimme suuremmitta miettimättä kadulta ensimmäisen hyvän tarjouksen ja soveimme lähdön seuraavaksi aamuksi. Jaoimme pienehkön tila-auton kuskin lisäksi apukuskin ja ruotsalaisnorjalaisen tyttökaksikon kanssa, joka oli matkalla lentokentälle. Tyttöjen elkeistä ja hellyydenosoituksista kyyditsijöitämme kohtaan, oli aistittavissa lyhyiden, mutta kauniiden lomaromanssien päättyminen. Ah, nuorta lempeä. Matka sai kuitenkin hämmentävän keskeytyksen, kun pysättyämme liikennevaloihin sekopäisenoloinen nainen hyppäsi skootterin selästä auton etupenkille, alkoi repimään ruotsalaista tyttöä ulos autosta ja huutamaan raivoissaan puoliksi englannin ja puoliksi kotimaan kielelleen. Kuski yritti painaa kaasua, mutta ruuhkassa ei päässyt etenemään minnekään. Tilanteen absurdiutta on vaikea kuvailla. Vihdoin pelastava vihreä valo syttyi ja pääsimme livahtamaan karkuun, mutta kuski pälyili vielä pitkän matkaa peruutuspeileihinsä. Yritin varovasti kysellä mistä tilanteessa oli kyse, mutta apukuski levitteli vain käsiään. Tunnelma autossa oli jännittynyt. Lopulta tytöt pääsivät ehjin nahoin lentokentälle ja heittivät vielä hellät jäähyväiset paikallispoikien kanssa. Me jatkoimme vielä muutaman kilometrin kohti homestaytämme. Hetken kuluttua kuski rikkoi hiljaisuuden sanomalla, että tuntee kyseisin naisen, joka hyökkäsi automme kimppuun. Selvisi, että nainen oli itse asiassa hänen vaimonsa ja että he olivat olleet noin vuoden päivät naimisissa. Ruotsin tytär oli ilmeisesti tästä hyvin tietoinen ja tavannutkin kyseisen vaimon. En tiennyt oliko sopiva hetki nauraa, mutta nauroin silti. Tapahtuman huumoriarvo oli niin herkullinen sivustakatsojan silmin. Sanoin, että kaverilla on paljon selitettävää kun hän menee kotiin, mutta kuskilla oli jo onneksi miehekäs ratkaisu valmiina. Hän selitti kuumottuneena ettei menisi kotiinsa ainakaan viikkoon, muuten tulisi ruumiita. Eliaksen mielestä se oli hyvä ajatus. Pojat jättivät meidät kiven heiton päähän majapaikastamme ja maksoimme oudosta kyydistämme. Toivotin vielä kuskille onnea perhesuhteidensa selvittelyyn, sillä sitä hän tulisi tarvitsemaan, vaikkei ehkä ansaitsisikaan. Tarinan opetus kietoisi kai jotenkin hassulla tavalla yhteen ihmisen luonteen, moraalin rippeet ja jännityksen kaipuun.

Seuraava osoitteemme löytynee jostain Gilin saarten akselilta. Siihen saakka selamat tinggal prinssit ja prinsessat.

Kuta Beach, part I

Lautta sylkäisi joukon lokaaleja ja kaksi rinkoista selät märkinä vaappuvaa kiertolaista iltapäivän helteeseen. Lembar, olimme saapuneet Lombokin satamaan. Matkaa lähimpään kylään tai kaupunkiin oli autolla noin puolisen tuntia, mutta kuten monta kertaa olemme reissullamme saaneet jo huomata, kyyditsijän löytää aina ja useimmiten se löytää ensin sinut. Raivasimme tiemme satunnaisten riistohintaisten tarjousten ohi ja istuimme alas lähimpään katukeittiöön rauhoittumaan ja nauttimaan jääkylmiä virvoikkeita. Kun paikalliset oli saatu mahdutettua busseihinsa oli Lombokin pojan aika ruveta vuolemaan rahaa. Paikallisen kioskin verannalla näyttikin istuskelevan kaksi jymäytettävän näköistä raha-automaattia. Kohta kuljetusfirman agentti istuikin jo pyödässämme haastamassa niitä näitä ja aavistelin hiljaa mielessäni, että neuvottelut kyydistä olivat alkamassa. Tapa, jolla agentit usein reissujaan kaupaavat, on kuitenkin skandinaavisesta näkökulmasta hämmentävä. Myyjä ikään kuin asettuu asiakkaan kanssa samalle puolelle ja yhdessä pahaa rahan perässä juoksevaa koneistoa vastaan yritetään löytää molempia osapuolia tyydyttävä hinta. Usein tällä tarkoitetaan setelinippua, johon asiakkaan rahavyö juuri ja juuri venyy ja johon myyjä, uuden rajoja rikkovan ystävyytenne merkiksi, on liikuttuneena valmis suostumaan. Todellisuudessa vastaavalla summalla paikallinen randomisäntä olisi heittänyt meidät vaikka helvetin porteille. Hyppäsimme kuitenkin kyydistä jo Kuta Beachillä, joka on erehdyttävästi nimetty saman nimiseksi kuin Balin suurin turistirysä, jossa vierailimme aikaisemmin. Siihen yhtäläisyydet näiden kahden paikan välillä päättyvätkin, meidän onneksemme.

Jos Lombok paikkana erottuu edukseen rauhallisuudellaan ja hidastempoisella elämänrytmillään, on muutos huomattavissa myös väestössä. Toisin kuin Balilla, valtaenemmistö Lombokin asukkaista (noin 75%) on muslimeja, mikä näkyy ja kuuluu lokaalien jokapäiväisessä elämässä. Aina tiettyyn kellon aikaan päivästä alkaa saarella raikaamaan arabian kielinen messu kovaäänisistä karaoketyyliin. Sama konsertti toistuu myös noin kello neljän ja viiden välillä aamuyöstä, mikä herättää toisinaan hämmennystä eri kulttuureja huonosti ymmärtävässä moukassa.

Chillailua bungalowin terassilla

Jaoimme kylpyhuoneemme gekkoliskon kanssa

Tähän mennessä olimme aina etsineet kylän halvimpia ja asteekkisimpia pihakeittiöitä päästäksemme osallisiksi paikallisten suosimista herkuista ja hinnoista. Tapoihin tuli kuitenkin pikainen muutos kun ensimmäisten iltojen aterioiden jälkeen Elias huomasi kanojensa kypsyysasteen olevan korkeintaan medium miinus ja itselläni alkoi vatsassa tapiiri ravata juoksupöyrässä. Elias selvisi koettelemuksesta säikähdyksellä, mutta epäonnekkaalle kertojallenne nousi illalla korkea kuume. Ruoka tai juoma ei tahtonut pysyä sisällä ja nestehukan takia päänsärky otti krapulamaisia mittasuhteita. Yö tuli vietettyä enimmäkseen vessan lattialla palellessa. Siinä sikiössä torakoiden keskellä hiljalleen seotessa alkoi ymmärtää miten pitkä on unettoman yö ja miten pieni ja merkityksetön yksi ihminen on avaruuden mittakaavasta tarkasteltuna. Aamu valui hitaasti kuin vanhus ja kroppa rupesi olemaan kuivumispisteessä. mikään neste ei pysynyt enää kehossa. Olo oli tuskainen ja houraileva. Kun kuumetta oli vielä puolilta päivin liki 39 astetta, oli aika lähteä tapaamaan paikallista poppatohtoria. Pienen kielimuurin murruttua nuori naislääkäri osoittautui varsin päteväksi puoskariksi ja pikaisten tutkimusten jälkeen sain kuumelääkettä ja suolavettä suoraan suoneen. Elias oli mukana pitämässä huolta, että tohtori käytti puhtaita neuloja. Kolme puolen litran tippapussia ja noin kuusi tuntia myöhemmin olin valmis kotiutettavaksi. Mukaani lyötiin vielä kassillinen antibiootteja, vatsalääkkeitä, dehydraatiojuomajauheita ja lapsen nyrkin kokoisia vastustuskykyä kasvattavia vitamiineja. Koko lysti maksoi paikallisen duunarin vajaan kahden kuukauden palkan verran, minkä kyllä pistimme perintään vakuutusyhtiöltämme.

Seuraavat pari päivää meni toipuessa ja enimmäkseen lappeellaan maaten. Muutos aikaisempaan ei ollut valtava. Tällä välin Elias ystävystyi kylän raksamiesten kanssa, jotka rakentelivat lisämajoituksia bungalowimme takapihalle. Eman, yksi duunareista tarjoutuikin vieraanvaraisesti esittelemään Eliakselle lähitienoota. Ystävällisen eleen arvoa mielestämme korostaa, että kommunikoinnilla tässä tapauksessa tarkoitetaan lähinnä käsillä huitomista, nyökkäilyä hämmentynyt hymy korvissa ja yksittäisiä englannin kielisiä sanoja. Kierros alkoi vierailulla Emanin kotona ja tutustumisella naapurustoon, jonka jälkeen vuorossa oli paikalliset nähtävyydet lähirannoista näköalapaikkoihin. Retken kruununa sukellettiin fikkarin kanssa pimeään ja sokkeloiseen luolaan, jota asutti tuhansia ehkä jopa useampia yksilöitä sisältävä lepakkoyhdyskunta. Päällimmäisenä mieleeni Eliaksen polleista kertomuksista jäi, että luolan lattia pinta-ala oli vuorattu kymmenen sentin paskakerroksella. Monituhatpäisten laumojen yhteydessä tämä on täysin ymmärrettävää, mutta jättää turhan vähän arvailujen varaan sandaalin upotessa haalenneeseen kiisseliin. Random lepakonpaskaa valui ilmeisesti myös aika ajoin rohkeiden tutkimusmatkailijoidemme uteliaille hartioille. Jos tarinalla on opetus, ehkä se on jotain seraavanlaista. Joskus kokeakseen jotain uutta ja jännittävää, täytyy ottaa askel pois päin omalta mukavuusalueeltaan.

Elias ja Eman kaverikuvassa

Paikalliset rättikauppiaat ovat motittaneet turistin rannalla

Bali

Heippa taas!

Saavuimme väsyneinä huonosti nukutun yön jälkeen Indonesian maankamaralle. Olimme heränneet jo aamuneljältä Phuketin dormimajotuksesta, jossa vieruspunkan hullu korealaispoika tsättäili facebookissa varmaan vielä kahden aikoihin yöllä (korealaispoika porsukutti päivät menemään muutaman tunnin yöunilla, minkä takia Tero antoi pojalle lisänimen hullu). Väsymys maksoi meille pienen oppitunnin verran, kun kaiken viisumisompailun jälkee tullivirkailijoiksi tekeytyneet lentokentän porttierit alkoivat repimään rinkkojamme. He kiikuttivat meidät rahanvaihtoon ja alkoivat ruinata tippiä, itse olin pee aa, mutta Terolta he onnistuivat ukottamaan melko sievoisen tipin. Hetkeä myöhemmin aloimme herätä taas todellisuuteen ja saimme tapahtuneesta hyvät naurut ja vielä useampaan otteeseen.

Sitten alkoi uusi tsemppaus. Lähdimme raivaamaan tietämme suunnattoman hellomistersuman läpi, mikä vaatii erinomaista mielenhallintaa. Onneksi löysimme mukavan ranskalaistytön, Marinan, joka onnistui neuvottelemaan yhden hellomisterin kanssa kohtuullisen diilin taksikyydistä Kutalle. Majapaikkaa etsiessämme puhkesi hirveä rannkkasade kuuro, joka sai tiet lainehtimaan. Marina tiedustile meiltä huvittuneena, että olimmeko katselleet Balin säätiedoituksia ennakkoon. Kahlasimme lainehtivia katuja poppikselle, josta tuskaisen tarpomisen jälkeen aika hyvä majapaikka löytyikin.

Ravintolassa sateensuojassa, Marina ja Tero

Kutan kadulta

Parin chillauspäivän jälkeen päätimme lähteä nöryyttämään paikallisia surffilautoja. Toisin kävi, laudat ja pulitoista metriä korkeat aallot nöyryyttivät meitä ja juottivat meille litrakaupalla ehtaa Balilaista merivettä silmittömän runtelemisen kylkiäisiksi. Aurinko porotti täydeltä terältä ja tajunnan lähteminen oli lähellä ensimmäisen surffitunnin jälkeen. Toinen meni lepposammin kun natsiopettajat eivät olleet enää huutelemassa vieressä ja tunti meni lähinnä laudan päällä makoillessa. Auringon uv-säteet antoivat meille taas aimoannoksen reissariuskottavuutta, ehkä kuitenkin asteen verran punertavan sävyn suuntaan..

Kolme yötä Kutalla riitti meille. Kuppi tuli täyteen kun kadulta oli tullut tarjouksia suurin piirtein: 5 tuhannesta taksikyydistä, 3 tuhannesta pyörän vuokrauksesta, 4 tuhannesta hieronnasta, 3 tuhannesta magik mushroomista, 2 tuhannesta viegraputkilosta ja  muutamasta piristävää vaihelua tuoneesta hasiksen kaupittelijasta. Lisäksi paikka oli täynnä turisteja ja etenkin kaikkien rakastamia brittituristeja.

Otimme bussikyydin Badangbaihin, joka vaikutti rauhalliselta pikkukylältä, mutta sieltä löytyy todennäköisesti maan sitkeimmät vanhat akat kaupustelemassa kankaitaan. Rannalta löytyi kuitenkin upeat korallit, jotka olivat täydellisiä snorklaukseen. Kalliit hinnat ja sitkeät kaupustelijat ajoivat meidät kahden yön jälkeen lauttaan, joka lähti kohti Lombokin saarta ja malariavyöhykettä.

Badangbain majapaikalta

Siina on meitsi ja tosi sitkea kaupustelija akka

Badangbain rannalla pojat kalassa

Bali jaa taakse