Sabqai dii!

"Köyhä on kyykyssä kauneimmillaan", muotoili Tabermann vainaa asian aikoinaan kauniisti, niin kuin suurelta runoilijalta sopii odottaakin. Virkkeen todenperäisyyttä on hyvä lähteä tarkastelemaan Laosin rajojen sisäpuolelta, sillä maa on listattu viime vuosina toistuvasti maailman köyhimpien valtioiden joukkoon. Ennen Laosia kuitenkin palelimme vajaan viikon verran Huen hyytävässä ilmastossa. Juuri ja juuri parinkymmenen asteen rajamailla tasapainotellut "lämpötila" pureutui luuytimiin asti ja sai onnettomat kiertolaisenne etsimään tennareita rinkan perukoilta epätoivon vimmassa.  Alunperin ajatus oli matkustaa aina Hanoihin saakka, mutta epäinhimilliset sääolosuhteet ja osittain loppumaisillaan olevat viisumimme laittoivat laiskat reittisuunnitelmamme jälleen kerran uusiksi. Joten revittyämme koreteksit niskaan ja nostettuamme kaulukset pystyyn oli aika syöksyä sankarimaisesti arktiseen Vietnamin aamuun ja hypätä kohti Laosin rajaa porskuttavaa bussia.

Vietnamilaista arkkitehtuuria, näkymä parvekkeeltamme

Minimaalisten viisumisekoilujen jälkeen rajalla, saimme luvan jatkaa bussimatkaamme Laosin maaperällä. Muutos aikaisempiin maisemiin oli silmin havaittavissa. Kylien välillä oli käyttämätöntä lääniä kuin Suomessa metsää ja muutama hassu rötiskö seisoi paalujen nokassa yksinäisen näköisinä. Vajaalla seitsemän miljoonan asukasluvullaan Laos onkin yksi Kaakkois-Aasian harvaan asutuimpia maita. Ensimmäiseksi pysähdyspaikaksemme kuskimme oli valinnut Savannakhetin kaupungin, joka toimiikin hyvänä levähdyspaikkana reppureissaajille seuraavaa etappia mietittäessä. Vaikka iltapäivä oli jo pitkällä kun saavuimme pysäkille, oli heti bussista noustessamme selvää, ettei sitkeinkään länsimainen ihminen selviytyisi hengissä kauaa farkuissa ja pitkähihaisessa paidassa. Lämpötila oli jälleen noussut totutulle kolmenkymmenen asteen lämpimämmälle puolelle ja helteen uuvuttamina aloimme haravoida lähiseutua pikaisen majoituksen sekä suihkun toivossa. Koska Laos tunnetaan lähinnä maailman pommitetuimpana ja yhtenä maailman köyhimpänä valtiona, olisi voinut odottaa aikaisempien kokemusten perusteella valtavaa hermojenkiristelyä sitkeääkin sitkeämpien hellomisterien riivaamina. Oli kuitenkin hämmentävää ja samalla ilahduttavaa huomata, ettei juuri minkäänlaista tyrkytyskulttuuria ole (vielä) kehittynyt. Paikalliset ihmiset ovat ystävällisiä matkaajille ja kauppiaat ylpeitä rehellisyydestään. Minkäänlaisia ukotusyrityksiä emme ole vielä kohdanneet, vaikka uuden valuutan kanssa sählätessämme siihen varmasti useamman tilaisuuden tarjosimmekin. Summa summarum. Se minkä rikkaudessa häviää, sen leppoisassa elämänrytmissä voittaa. Täällä aika ei ole rahaa, eikä rahaa voi syödä. Ehkäpä tämä elämänfilosofia rantautuu vielä joskus teollisuusmaihinkin.

Indonesiassa ja Vietnamissakin paikalliset puhuivat niin sujuvaa englantia, että kielten opiskelu tuntui merkityksettömältä ja jäikin muutamien perusfraasien tasolle. Laosissa olemme törmänneet jo useamman kerran kielimuuriin, joka on rohkaissut kaivamaan sanakirjat esiin ja opettelemaan auttavasti mongertamaan selviytymiseen tarvittavaa perussanastoa. Monotoniseen äänenpainatukseen kasvatetun suomalaisen yrittäessä lausua tonaalisia kieliä, lipsuu homma useasti huumorin puolelle. Onneksi lao muistuttaa paljon thaita, mikä tekee hommasta asteen verran miellyttävämpää ja hyödyllisempää. Sujuvalla laon-kielellä neuvottelimmekin riksakyydin Savannakhetin linja-auto asemalle ja ostimme liput minibussiin, jonka oli tarkoitus kuljettaa meidät pari sataa kilometriä pohjoisempana sijaitsevaan Tha Khaekin kaupunkiin. Matkahuollon palveluita käyttänyt henkilö olisi kiesin nähtyään saattanut kuvitella sen olevan rekisteröity maksimissaan kymmenelle silmäparille, mutta kuskimme uskoivat vakaasti, että aina on tilaa vielä yhdelle, joka käyttää rexonaa. Nopeasti laskettuna kyytiin tungettiin noin parikymmentä ihmistä. Olimme tietenkin ainoat länkkärit. Juuri kun ajattelimme, että matka voisi alkaa eikä ihmisen mentäviä koloja enää löytyisi, apukuski näytti mikä hän oli tetrismiehiään ja John Nash:maisella logiikalla sijoitteli valmiiksi täyteen kärryyn vielä pari paikallista matkustajaa. Hyötynäkökohtana tässä oli, ettei tarvinnut miettiä minkä asennon ottaisi seuraavaksi, vaan sai rauhassa keskittyä pitämään minivanin auki repsottavaa liukuovea repeämästä liitoksistaan. Noh, ainakin tuuletus pelasi. Jokunen tunti myöhemmin löysimme itsemme umpisolmusta Tha Khaekin bussiasemalta, josta nappasimme Tuk Tuk-kyydin likemmäs keskustaa.

Vielä jossain päin Laosia valkoinen ihminen on hassu asia.

Tuleva paparazzi räpsäisi kuvan puolalaisesta turistista

Tha Khaek tarjoili idyllisen pikku kaupungin, jonka ohitse Mekong virtaa hiljalleen Thaimaan siintäessä kauempana horisontissa. Päivät kuluivat seesteisissä merkeissä ja iltaisin menoa piti yllä ainoastaan karaokeravintolat ja juomapuutarhat. Pidän siitä sanasta. Juomapuutarha. Sen voisi ottaa käyttöön Suomen suvessakin. Vuokrasimme yhdeksi vuorokaudeksi skootterinkin ja pörräilimme menemään oikean puoleiseen liikenteeseen jälleen tottuneina. Mainittavana sivuseikkana kirjoitettakoon vielä, että Phoukanna:n guesthousen kivikovilla patjoilla olen saanut toistaiseksi reissun parhaat yazz-ennätys yritykseni, mutta kaatunut kuitenkin aina saappaat jalassa viimeisillä metreillä. Kerran kolmeneljäkasin unelma eli kirkkaana ja realistisena vielä muutama kierros ennen loppua, ennen kuin korttitalo romahti täysin ja haaveet haudattiin epäuskoisina ja pettyneinä. Terveisiä vaan nykyisen ennätyksen haltijoille ja kiitettäköön vielä samassa lauseessa Luvian taustan omaavaa Paukkua reittivinkeistä. Lupaamme kiertää ne kaukaa.

Elias runnoo kiinalaista sutta käyntiin

VAROITUS! Seuraava kappale sisältää saarnaamista ja henkilökohtaisia mielipiteitäni ihmisenä olemisesta, eikä sitä pidä lukevan kenenkään tahi ottavan siitä itseensä. Sinua on varoitettu.

Olen tietoisesti yrittänyt pitää itseäni uutispimennossa koko reissun ajan. Ehkä halusin tavoitella tällä tunnelmaa, että olen oikeasti lähtenyt jonnekin kauas. Nykyisin elettäessä televisioiden, kännyköiden, facebookkien ja eri medioiden sekä viestimien jatkuvassa tulituksessa, tulee helposti reissussakin tunne, ettei olisi edes poistunut kotoaan. Tai ehkä en vain halunnut tietää, että seuraavissa eduskuntavaaleissa Martina Aitolehti aikoo oikeasti äänestää, niin kuin hän on jo tehnyt kerran aikaisemminkin, mutta ne olivat presidentin vaalit ne. Tiedä häntä. Mutta viime aikojen tapahtumat maailmalla ovat kuitenkin pakottaneet seuraamaan jonkin verran uutisia ja samalla raottamaan tietämättömyyden autuasta verhoa silmieni edestä. Voin vain todeta, että olipa masentavaa luettavaa. Tsunamin uhreja, väkivaltaa, diktaattoreita, pommi-iskuja, ydinkatastrofi, nälänhätää, mellakoita ja sotaa. Siis sotaa? Mikä vittu ihmisiä vaivaa? Humanitäärisyyden nimissä ehdotankin jokaista tämän kappaleen läpi kahlannutta miettimään hetken aikaa seuraavan kerran kun kuljette keräyslippaan ohi, että onko se illan viimeinen ja viidestoista bisse todella elinehto ja jos on, niin entä se vessan kaakeleita aamusti koristava rullakebab triplalihalla. Auttakaa kun voitte, saatte apua kun sitä tarvitsette. Keinoja ja järjestöjä on monia. Huh, tulipa raskasta vuodatusta. Seuraavaksi jotain aivan muuta.

Jos etsitte Googlen satelliitti kuvista Laosin Khammouanen provinssin kohdilta piskuruisen Kong Lorin kylän, saattaa tarkkasilmäisempi olla näkevinään kaksi joukosta erottuvaa kalpeanaamaa skoolaamassa paikallisoluella ja pitämässä koskettavaa maljapuhetta Unoniuksen syvää kunnioitusta herättävän kolmekymmenvuotistaipaleen kunniaksi. Riemurikasta syntymäpäivää Tom! Ensimmäinen monista.

Aikuinen lapsi on terve kun se leikkii