Kuta Beach, part II

Kun voimat ja ruokahalu oli palannut oli aika antaa surffaukselle uusi yritys. Kauniit mielikuvat (itsestämme kesyttämässä vaahtopäitä) silmissämme suuntasimme lankkujen ja skoottereiden vuokraukseen. Viidakkorumpu osasi kertoa, että noin reilu 20 kilometriä länteen päin, löytyisi kokeneemmille surffareille loistava beachbreak spotti Mawi nimiseltä rannalta. Yhden surffitunnin läpi kolunneina konkareina päätimme käydä tarkastamassa taitotasomme. Epävarmuus suunnasta ja toisaalta täydellinen vapaus hyvän surffirannan etsimiseen loi parhaimmillaan easyrider-tyylisiä mielialoja. Oli hyvä tunne painella menemään surkeilla pikkuteillä kylästä toiseen keskellä maaseutua ja ihailla ohikiitäviä maisemia. Tosin Lombokin vuoristoinen maasto ja kehno tieverkosto pistäisi Lemminkäisenkin hieromaan päätään epätoivon vallassa. Löysimme silti viimein polun, joka johdatti meidät vaikeapääsyiselle Mawi Beachille. Polun loppu osa oli käytännössä peltoa, jonka sadekausi oli raiskannut käyttökelvottomaksi mutavelliksi. Suomalaisella sisulla taistelimme kuitenkin pyörämme rannalle ja palkintona oli täydellinen merInäkymä, jossa aallot hakkasivat kutsuvina autiota hiekkarantaa. Syöksyimme heti innokkaina aaltoihin ja aloimme nöyryyttää paljon nähnyttä merta tahtoomme. Muutaman tunnin räpiköimisen jälkeen jouduimme kuitenkin jälleen heiluttamaan valkoista lippua aaltojen edessä ja toteamaan surffaamisen haastellisemmaksi kuin olimme pienissä mielissämme ajetelleet. Emme kuitenkaan olleet valmiit luovuttamaan, vaan päätimme käydä lounastamassa välissä ja etsiä lähistöltä paremmin taitotasojamme vastaavan beachin.

HelloMisterit, joilta vuokrasimme pyörät

Myrskyn ratsastajat Mawi Beachillä

Kymmenisen metrin ajettuamme huomasimme suureksi suruksemme, että molemmista pyöristä oli takakumi kummallisesti tyhjentynyt. Paikalle kruisaili "sattumalta" skootterilla sopivasti kaksi rantojen poikaa, jotka hoksasivat homman nimen heti. "Oh no! Your tire is empty!", toinen sälleistä levitteli käsiään bollywood oscarin arvoisesti. Pojilla oli myös "sattumalta" toinenkin skootteri työnnetty läheiseen pusikkoon, jota he avuliaina tarjosivatkin välittömästi käyttöömme. Sillä välin he voisivat ajaa pyörämme lähimmälle mekaanikolle, joka "sattumalta" nyt vain sattui olemaan toisen klopin velipoika. Sattumaako? Tässä vaiheessa alkoi Ulvilan kasvateilla raksuttaa ja kieltäydyimme hermomme hilliten avusta ja aloimme puskea pyöriämme käsipelin läpi mutaisen peltopolun. Siinä polvia myöten kuravellissä skootterin kanssa painiessa ja auringon ruoskiessa niskaa alkoi vituttaa yli rajojen. Helvetillisen ja hikisen rupeaman jälkeen pääsimme edes jonkin asteiselle asfaltille ja täysin työntämiseen konahtaneina hyppäsimme pyörän selkään ja ajoimme varovasti eturenkaaseen nojaten seuraavaan liittymään. Paikallisilta kysellessä tajusimme, että ainut mahdollisuus renkaan paikkaamiseen 20 kilometrin säteellä olisi samainen mekaanikko, jonka nuorempi veli oli oletettavasti käynyt tökkimässä reikiä renkaisiimme saadakseen vipinää hiljaiseen työpäivään verstaalla. Miettiessämme vaihtoehtojamme palasivat samaiset nulikat takaisin vielä varmistamaan, josko olisimme muuttaneet mielemme ja he voisivat silkasta auttamisen riemusta johdattaa meidät tienoon AINOALLE pyöräkorjaamolle. Teki mieli pyöritellä ipanoita ojan pohjalla, mutta olimme puun ja kuoren välissä. Alla oli vuokrapyörät ja renkaat oli pakko korjauttaa. Eikä paikallisten osoittelu sormella auttaisi asiaamme yhtään parempaan suuntaan. Hengitimme muutaman kerran hitaasti nenän kautta sisään ja lähdimme seuraamaan velikultia. Paikan päällä pyörät otettiin heti käsittelyyn ja tivatessamme operaation hintaa, ei kenelläkään ollut tietenkään hajuakaan, sillä miten pyöräkorjaamon työntekijä voisi sellaisen asian tietää. Ainakaan ennempää kuin on päässyt tarkastelemaan asiakkaan lompakon pyöreyttä. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin jo niin väsyneitä ja nälissämme, että teimme sen minkä länsimaalainen voi tehdä ja luovutimme. Soveimme suomenkielellä summan, jonka olemme valmiit maksamaan ja jäimme varjoon odottelemaan renkaiden paikkausta. Reilun varttitunnin kuluttua pyörät olivat valmiit ja mekaanikko löi käteeni onnettomalla englannilla kirjoitetun lapun, josta tuli ensimmäisenä mieleen romanialaiskerjäläisten avunpyyntökirjeet. Pienen tulkkaussession jälkeen selvisi, että kädessäni oli lasku kahden renkaan korjaamisesta, maustettuna sorry-boss-poor-me-buu-huulla. Hinta oi tietenkin kohtuuton. Äänemme saattoi sekunneiksi nousta muutaman desibelin ja hinnasta käytiin tiivishenkinen neuvottelutuokio. Lasku pienenikin nopeasti jossain määrin järkeviin mittasuhteisiin. Löimme rahat vittupäiden kouraan, kiitimme mekaanikkoa kohteliaasti hymyillen ja hurisuttelimme mopoinemme kohti auringonlaskua. Tarinan opetus lienee, että jokaisesta maan kolkasta löytyy myös persereikiä. Onneksi vastaava kusipäisyys on harvinaista.

Perheyrityksen toinen puoli paikkaa renkaiden reikiä...

ja toinen puoli tekee niitä. Bisness is good!

Kolmenkymmenen päivän viisumimme alkoi kuumottavasti lähestyä puolta väliä, joten oli aika pakata rinkat ja ottaa uusi suunta kohti Mataramia, Lombokin jonkin sorttista pääkaupunkia. Sana lähdöstämme oli kiirinyt edellemme ja jälleen kerran kyydistä oli runsaudenpulaa. Nappasimme suuremmitta miettimättä kadulta ensimmäisen hyvän tarjouksen ja soveimme lähdön seuraavaksi aamuksi. Jaoimme pienehkön tila-auton kuskin lisäksi apukuskin ja ruotsalaisnorjalaisen tyttökaksikon kanssa, joka oli matkalla lentokentälle. Tyttöjen elkeistä ja hellyydenosoituksista kyyditsijöitämme kohtaan, oli aistittavissa lyhyiden, mutta kauniiden lomaromanssien päättyminen. Ah, nuorta lempeä. Matka sai kuitenkin hämmentävän keskeytyksen, kun pysättyämme liikennevaloihin sekopäisenoloinen nainen hyppäsi skootterin selästä auton etupenkille, alkoi repimään ruotsalaista tyttöä ulos autosta ja huutamaan raivoissaan puoliksi englannin ja puoliksi kotimaan kielelleen. Kuski yritti painaa kaasua, mutta ruuhkassa ei päässyt etenemään minnekään. Tilanteen absurdiutta on vaikea kuvailla. Vihdoin pelastava vihreä valo syttyi ja pääsimme livahtamaan karkuun, mutta kuski pälyili vielä pitkän matkaa peruutuspeileihinsä. Yritin varovasti kysellä mistä tilanteessa oli kyse, mutta apukuski levitteli vain käsiään. Tunnelma autossa oli jännittynyt. Lopulta tytöt pääsivät ehjin nahoin lentokentälle ja heittivät vielä hellät jäähyväiset paikallispoikien kanssa. Me jatkoimme vielä muutaman kilometrin kohti homestaytämme. Hetken kuluttua kuski rikkoi hiljaisuuden sanomalla, että tuntee kyseisin naisen, joka hyökkäsi automme kimppuun. Selvisi, että nainen oli itse asiassa hänen vaimonsa ja että he olivat olleet noin vuoden päivät naimisissa. Ruotsin tytär oli ilmeisesti tästä hyvin tietoinen ja tavannutkin kyseisen vaimon. En tiennyt oliko sopiva hetki nauraa, mutta nauroin silti. Tapahtuman huumoriarvo oli niin herkullinen sivustakatsojan silmin. Sanoin, että kaverilla on paljon selitettävää kun hän menee kotiin, mutta kuskilla oli jo onneksi miehekäs ratkaisu valmiina. Hän selitti kuumottuneena ettei menisi kotiinsa ainakaan viikkoon, muuten tulisi ruumiita. Eliaksen mielestä se oli hyvä ajatus. Pojat jättivät meidät kiven heiton päähän majapaikastamme ja maksoimme oudosta kyydistämme. Toivotin vielä kuskille onnea perhesuhteidensa selvittelyyn, sillä sitä hän tulisi tarvitsemaan, vaikkei ehkä ansaitsisikaan. Tarinan opetus kietoisi kai jotenkin hassulla tavalla yhteen ihmisen luonteen, moraalin rippeet ja jännityksen kaipuun.

Seuraava osoitteemme löytynee jostain Gilin saarten akselilta. Siihen saakka selamat tinggal prinssit ja prinsessat.