Saigoooooooon!!

Uskomatonta miten nopeasti päivät muuttuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Muutaman vuorokauden visiittimme Ho Chi Minh Cityyn on venähtänyt nyt puoleentoista viikkoon, mutta rinkat vilkuilevat nurkasta jo siihen malliin, että rakkaat arkkiviholliset olisi heitettävä kohta selkään ja tökättävä sormella sokkona Vietnamin karttaan (Kiitos E:lle!) uuden määränpään löytämiseksi. Tompan painostuksesta johtuen yritän nyt raapia joitain viime päivien vaiheita ylös myös tänne valtavan suosion saavuttaneen blogimme arkistoihin. Arveluttavaa sekä täysin amatöörimäistä hommasta tekee riisipaperin haperot muistikuvani asioista, jotka tapahtuivat ennen tätä aamua ja Saigonin halpa lager, joka tyhjenee logaritmista vauhtia kädessäni. 

Ensimmäisenä mieleeni palajaa meri. Nappasimme Gililtä helpon pakettiratkaisun, joka koukkasi Lombokin kautta takaisin Balille isohkolla autolautalla. Keskellä aavaa merenkäynti yltyi melko voimakkaaksi ja vaahtopäät roiskivat miltein matkustajakannelle, joka oli kuitenkin likemmäs kymmentä metriä merenpinnan yläpuolella. Paikallisten laatoittaessa laivan kantta ja alapuolelle riehuvaa Bali-merta, lausui allekirjoittaneet mielessään hiljaisen kiitoksen suomalaiselle juomakulttuurille, joka on opettanut pitämään lounaan sisällä, vaikka horisontti välillä vähän keikkuisikin. Kokenut lossikuskimme hoisi lopulta lautan turvallisesti Badang Bayhin ja matka oli jatkuva bussikyydillä Kutalle. Noustessamme maihin lautalta silmäilin viereisessä penkissä istunutta länkkäripariskuntaa ja minut valtasi hölmö tunne, että olin tavannut tytön jossakin. Annoin asian kuitenkin olla koska he puhuivat englantia, enkä kuolemaksenikaan saanut nimeä mieleeni. Nuori pari ahtautui surffilautoineen samaan bussikyytiin, jolloin vasta tunnistin tytön Lauraksi, joka oli Antin kanssa samaan aikaan vaihdossa Malesiassa joku vuosi sitten. (En ole varma nimestä vieläkään, koska en kehdannut  kysyä.) Bussikyyti menikin nopeasti joutavia jauhettaessa ja maapallon pienuutta ihmetellessä. Kutalle päästyämme meillä oli kaksi tärkeydessään tasaväkisesti kilpailevaa tehtävää. Ensin tarkistimme kuumottuneena oliko Vietnamin pre-arranged-viisumimme saapuneet Eliaksen sähköpostiin, sillä lentoon oli enää yksi vuorokausi aikaa. Tämän jälkeen vuokrasimme surffilaudat ja annoimme Indoneesian vuorovesille vielä viimeisen yrityksemme. Hommassa olisi saattanut optimistisempi kaveri aistia jo jonkin sorttista kehitystä, mutta termiä "surffari" voidaan pitää edelleen kaukaisena utopiana.

Lennot Jakartan kautta HCMC:n sujui ilman suurempia ongelmia ja kokemuksesta viisastuneina jätimme ulkomaan terminaalin taksikuskeineen nopeasti taaksemme ja lähdimme kävelemään hyvällä perstuntumalla kohti kaupungin keskustaa. Arpa oli meille suosiollinen, sillä suunta oli oikea. Jonkin matkaa lentokentältä käveltyämme alkoi taksikuskien hinnatkin valua budjettireissaajan kukkaroa tyydyttävälle tasolle. Toki jouduimme ensin seuraamaan kuskin vuosia huolella hioman varieteen, miten todellisuudessa vartin ajomatka kestäisi 40 minuuttia ja miten pöyristyttävä oli maksuehdotus, jota ensialkuun kyydistä tarjosimme. Pääsimme lopulta purkamaan rinkkamme Bui Vienin (nimi lienee jäänne kolonialismin kulta-ajoilta) varrelta löytyneeseen majataloon, keskelle reppureissaajien ghettoa. Saigon osoittautui välittömästi sopivaksi sekoitukseksi modernia suurkaupunkia, puistoja sekä rahvaan kansan hökkeliviidakoita. Liikenne oli jotain ennen näkemätöntä ja tien ylitys tuntui ensialkuun varmalta kamikazelta. Liikennevalot olivat lähinnä suuntaa antavia. Minkään näköisiä liikennesääntöjä ei tuntunut olevan tai jos niitä oli tuhannet titaanihermoiset moottoripyöräkuskit kaahasivat samalla syöden, polttaen tai sähköpostejaan lukien vähät välittäen niistä. Uskomattoman nopeasti touhuun kuitenkin sopeutui, kunhan muisti olla tekemättä äkkinäisiä liikkeitä pyörien raivotessa ihotuntumalla jokapuolelta ohitsesi. Muutaman päivän pyörittyämme kaupungilla oli aika tutustua paikalliseen muovituolikapakkakulttuuriin. Homma toimi jotenkin seuraavasti. Hävettävän pienillä katukuppiloilla oli puljujensa edessä pari hassua muovipöytää ja vinopino päällekkäin kasattuja muovijakkaroita. Kansan syvien ja janoisten rivien täyttäessä ensin pöytäpaikat sukkelaan tahtiin, alkoi halpa kalja houkuttelemaan paikalle hiljalleen myös kengännauha budjetilla matkustavia turisteja. Länkkäri sai alleen lastenlelujakkaran ja lohdutukseksi kouraansa jääkylmän olusen. Koska vaihtuvuutta ei kyseisissä paikoissa juurikaan ollut, alkoi kapakan terassialue mölyävine asiakkaineen levitä illan mittaan pitkin kaupunkia ja katuja.

Kuva ei tee oiketta todelliselle liikennekaaokselle

Kotikatumme Bui Vien

Halusimme kuitenkin päästä syvemmälle paikalliseen juomakulttuuriin ja tätä kautta saada parempi käsitys vietnamilaisista sekä heidän tavoistaan ja tottumuksistaan. Kadulta ostamamme SNAKEWINE tarjosikin tähän oivan tilaisuuden. Putilolla oli häijyn näköinen, mutta myyjä vakuutteli, että kädessämme oli juotavaksi tarkoitettu vietnamilainen speciality, joka auttaisi reumatismiin, noidannuoliin sekä raajojen hikoiluun. Ensimmäinen mielikuvani oli pullo ilkeän makuisesta kiljusta, johon oli hukutettu kobra, skorpioni myrkkyhamppaissaan. Enakkoluulottomasti lähdimme kuitenkin kokeilemaan tätä ihme rohtoa ja skoolasimme keväälle puolenlitran vesipulloista askartelemillamme muovikupeilla. Maku oli irvokas, eikä sitä ollut uskoa todeksi. Verrattavissa mekongiin, jossa on jotain pahasti vialla. Litkussa oli käärmemäinen jälkimaku, joka teki olonsa kotoisaksi ja viipyi pitkään. Vilkuilimme epäuskoisena toisiamme. Täysin järjenvastainen tärpätti laittoi aikuiset miehet irvistämään kuin kuusitoista kesäiset. Kuppini pinnalla lillui kobran suomuja. Olimme vietnamilaisten perinteiden äärellä. Heittämällä pahimpien juomien TOP kakkoseen. Taisteltuamme reumalääkkeet kurkkutorveen lähdimme katsastamaan Bui Vienin yöelämää. Muutaman katukaljan jälkeen suuntasimme muiden janoisen sankarien vanavedessä paikalliseen tavernaan. Tiskillä selvisi, että GinTonicit olivat tarjouksessa ja niitä sai kolme kahden hinnalla. Tarjous oli mielestämme nerokas ja täydellisen ohittamaton. Huuhdoimme vielä parit rommikolat alas rommikolilla, kunnes tuutti alkoi sulaa päältä ja loppu ilta muuttui muistipeliksi. Aamulla vastenmielisen käärmeviinan pohjat tuijotti syyttävästi reporankoja matkalaisianne ja päällimmäisenä mieleen nousi Villen kuuluisat, surulliset sanat: "Mitkä oli ne motiivit?" Noh, c´est la vie. Ei vaineskaan äiskä! Todellisuudessa kaikki tapahtui näin: Istuimme paikallisen kahvilaravintelin terassilla nauttimassa pieniä oluita palan painikkeiksi maittavan illallisen jälkeen ja katselimme samalla paheksuen jurrissa örveltävien brittituristien toimintaa. "Mautonta", Elias tokaisi. "Todella mautonta", hän jatkoi ja ehdotti samaan hengen vetoon, että pitäisikö ottaa vielä toiset. Pitkä hiljaisuus valtasi pöytämme kunnes molemmat päästimme ilmoille helisevän ja herrasmiesmäisen naurun, joka sekoittui Saigonin liikenteen pauhuun, muuttui hiljalleen rauhoittavaksi taustakohinaksi ja katosi lopulta avaruuden kautta ikuisuuteen. Oli jo myöhä ja aika mennä nukkumaan. Ihailemme vielä hetken unetonta kotikatuamme ennen kuin hölkkäsimme hotellimme portaat ylös huoneeseemme ja vaivuimme levolliseen nirvanaan.

Näillä mennään

Niin tai näin, seuraavat päivät meni huomattavasti hitaanpaan rytmiin, sillä molemmat sairastuivat yllättäen vakavaan ja krooniseen lorvikatarriin. Kaikkiin asiohin, jotka vaativat vähänkin vaivannäköä, sovelsimme surutta espanjalaisilta oppimaamme elämän viisautta: "Mañana, Mañana". Tämä pätee myös tämän blogin kirjoittamiseen. Auringon antaessa välillä armoa ryhdistäydyimme lähipuistoomme (keskellä Saigonin sydänkeskustaa), joka täyttyi iltapäivisin lenkkeilijöistä, sulkapallon pelaajista, footbagin potkijoista ja ihmistä, jotka etsivät hetkittäistä pakoa arjen ja liikenteen hektisyydestä. Mukavan rento tunnelma sai meidätkin raottamaan kukkaromme nyörejä ja ostimme nuorelta opiskelijalta oman vietnamilaisen footbagimme. Viritelmä on hämmentävä risteytys lasten jousilelua ja sulkapalloa. Kokeilimme härpäkettä muutamana iltana puistossa, mikä herätti positiivista hilpeyttä paikallisissa ammattilaisissa. Koska emme tahtoneet kuitenkaan törsätä koko viisumiamme Saigonissa, oli aika ottaa toisiamme niskasta kiinni ja hankkia bussiliput kohti rannikkoa. Määränpääksi arvottiin epävirallisissa merkeissä Mui Ne:n piskuruinen rantakaupunki.

Mummelit puistossa iltakävelyllä

Vietnamilainen footbag

Till we meet again, voikaa paksusti ja muistakaa rakkaat ihmiset ottaa rennosti!