Kuta Beach, part I

Lautta sylkäisi joukon lokaaleja ja kaksi rinkoista selät märkinä vaappuvaa kiertolaista iltapäivän helteeseen. Lembar, olimme saapuneet Lombokin satamaan. Matkaa lähimpään kylään tai kaupunkiin oli autolla noin puolisen tuntia, mutta kuten monta kertaa olemme reissullamme saaneet jo huomata, kyyditsijän löytää aina ja useimmiten se löytää ensin sinut. Raivasimme tiemme satunnaisten riistohintaisten tarjousten ohi ja istuimme alas lähimpään katukeittiöön rauhoittumaan ja nauttimaan jääkylmiä virvoikkeita. Kun paikalliset oli saatu mahdutettua busseihinsa oli Lombokin pojan aika ruveta vuolemaan rahaa. Paikallisen kioskin verannalla näyttikin istuskelevan kaksi jymäytettävän näköistä raha-automaattia. Kohta kuljetusfirman agentti istuikin jo pyödässämme haastamassa niitä näitä ja aavistelin hiljaa mielessäni, että neuvottelut kyydistä olivat alkamassa. Tapa, jolla agentit usein reissujaan kaupaavat, on kuitenkin skandinaavisesta näkökulmasta hämmentävä. Myyjä ikään kuin asettuu asiakkaan kanssa samalle puolelle ja yhdessä pahaa rahan perässä juoksevaa koneistoa vastaan yritetään löytää molempia osapuolia tyydyttävä hinta. Usein tällä tarkoitetaan setelinippua, johon asiakkaan rahavyö juuri ja juuri venyy ja johon myyjä, uuden rajoja rikkovan ystävyytenne merkiksi, on liikuttuneena valmis suostumaan. Todellisuudessa vastaavalla summalla paikallinen randomisäntä olisi heittänyt meidät vaikka helvetin porteille. Hyppäsimme kuitenkin kyydistä jo Kuta Beachillä, joka on erehdyttävästi nimetty saman nimiseksi kuin Balin suurin turistirysä, jossa vierailimme aikaisemmin. Siihen yhtäläisyydet näiden kahden paikan välillä päättyvätkin, meidän onneksemme.

Jos Lombok paikkana erottuu edukseen rauhallisuudellaan ja hidastempoisella elämänrytmillään, on muutos huomattavissa myös väestössä. Toisin kuin Balilla, valtaenemmistö Lombokin asukkaista (noin 75%) on muslimeja, mikä näkyy ja kuuluu lokaalien jokapäiväisessä elämässä. Aina tiettyyn kellon aikaan päivästä alkaa saarella raikaamaan arabian kielinen messu kovaäänisistä karaoketyyliin. Sama konsertti toistuu myös noin kello neljän ja viiden välillä aamuyöstä, mikä herättää toisinaan hämmennystä eri kulttuureja huonosti ymmärtävässä moukassa.

Chillailua bungalowin terassilla

Jaoimme kylpyhuoneemme gekkoliskon kanssa

Tähän mennessä olimme aina etsineet kylän halvimpia ja asteekkisimpia pihakeittiöitä päästäksemme osallisiksi paikallisten suosimista herkuista ja hinnoista. Tapoihin tuli kuitenkin pikainen muutos kun ensimmäisten iltojen aterioiden jälkeen Elias huomasi kanojensa kypsyysasteen olevan korkeintaan medium miinus ja itselläni alkoi vatsassa tapiiri ravata juoksupöyrässä. Elias selvisi koettelemuksesta säikähdyksellä, mutta epäonnekkaalle kertojallenne nousi illalla korkea kuume. Ruoka tai juoma ei tahtonut pysyä sisällä ja nestehukan takia päänsärky otti krapulamaisia mittasuhteita. Yö tuli vietettyä enimmäkseen vessan lattialla palellessa. Siinä sikiössä torakoiden keskellä hiljalleen seotessa alkoi ymmärtää miten pitkä on unettoman yö ja miten pieni ja merkityksetön yksi ihminen on avaruuden mittakaavasta tarkasteltuna. Aamu valui hitaasti kuin vanhus ja kroppa rupesi olemaan kuivumispisteessä. mikään neste ei pysynyt enää kehossa. Olo oli tuskainen ja houraileva. Kun kuumetta oli vielä puolilta päivin liki 39 astetta, oli aika lähteä tapaamaan paikallista poppatohtoria. Pienen kielimuurin murruttua nuori naislääkäri osoittautui varsin päteväksi puoskariksi ja pikaisten tutkimusten jälkeen sain kuumelääkettä ja suolavettä suoraan suoneen. Elias oli mukana pitämässä huolta, että tohtori käytti puhtaita neuloja. Kolme puolen litran tippapussia ja noin kuusi tuntia myöhemmin olin valmis kotiutettavaksi. Mukaani lyötiin vielä kassillinen antibiootteja, vatsalääkkeitä, dehydraatiojuomajauheita ja lapsen nyrkin kokoisia vastustuskykyä kasvattavia vitamiineja. Koko lysti maksoi paikallisen duunarin vajaan kahden kuukauden palkan verran, minkä kyllä pistimme perintään vakuutusyhtiöltämme.

Seuraavat pari päivää meni toipuessa ja enimmäkseen lappeellaan maaten. Muutos aikaisempaan ei ollut valtava. Tällä välin Elias ystävystyi kylän raksamiesten kanssa, jotka rakentelivat lisämajoituksia bungalowimme takapihalle. Eman, yksi duunareista tarjoutuikin vieraanvaraisesti esittelemään Eliakselle lähitienoota. Ystävällisen eleen arvoa mielestämme korostaa, että kommunikoinnilla tässä tapauksessa tarkoitetaan lähinnä käsillä huitomista, nyökkäilyä hämmentynyt hymy korvissa ja yksittäisiä englannin kielisiä sanoja. Kierros alkoi vierailulla Emanin kotona ja tutustumisella naapurustoon, jonka jälkeen vuorossa oli paikalliset nähtävyydet lähirannoista näköalapaikkoihin. Retken kruununa sukellettiin fikkarin kanssa pimeään ja sokkeloiseen luolaan, jota asutti tuhansia ehkä jopa useampia yksilöitä sisältävä lepakkoyhdyskunta. Päällimmäisenä mieleeni Eliaksen polleista kertomuksista jäi, että luolan lattia pinta-ala oli vuorattu kymmenen sentin paskakerroksella. Monituhatpäisten laumojen yhteydessä tämä on täysin ymmärrettävää, mutta jättää turhan vähän arvailujen varaan sandaalin upotessa haalenneeseen kiisseliin. Random lepakonpaskaa valui ilmeisesti myös aika ajoin rohkeiden tutkimusmatkailijoidemme uteliaille hartioille. Jos tarinalla on opetus, ehkä se on jotain seraavanlaista. Joskus kokeakseen jotain uutta ja jännittävää, täytyy ottaa askel pois päin omalta mukavuusalueeltaan.

Elias ja Eman kaverikuvassa

Paikalliset rättikauppiaat ovat motittaneet turistin rannalla