Kuta Beach, part II

Kun voimat ja ruokahalu oli palannut oli aika antaa surffaukselle uusi yritys. Kauniit mielikuvat (itsestämme kesyttämässä vaahtopäitä) silmissämme suuntasimme lankkujen ja skoottereiden vuokraukseen. Viidakkorumpu osasi kertoa, että noin reilu 20 kilometriä länteen päin, löytyisi kokeneemmille surffareille loistava beachbreak spotti Mawi nimiseltä rannalta. Yhden surffitunnin läpi kolunneina konkareina päätimme käydä tarkastamassa taitotasomme. Epävarmuus suunnasta ja toisaalta täydellinen vapaus hyvän surffirannan etsimiseen loi parhaimmillaan easyrider-tyylisiä mielialoja. Oli hyvä tunne painella menemään surkeilla pikkuteillä kylästä toiseen keskellä maaseutua ja ihailla ohikiitäviä maisemia. Tosin Lombokin vuoristoinen maasto ja kehno tieverkosto pistäisi Lemminkäisenkin hieromaan päätään epätoivon vallassa. Löysimme silti viimein polun, joka johdatti meidät vaikeapääsyiselle Mawi Beachille. Polun loppu osa oli käytännössä peltoa, jonka sadekausi oli raiskannut käyttökelvottomaksi mutavelliksi. Suomalaisella sisulla taistelimme kuitenkin pyörämme rannalle ja palkintona oli täydellinen merInäkymä, jossa aallot hakkasivat kutsuvina autiota hiekkarantaa. Syöksyimme heti innokkaina aaltoihin ja aloimme nöyryyttää paljon nähnyttä merta tahtoomme. Muutaman tunnin räpiköimisen jälkeen jouduimme kuitenkin jälleen heiluttamaan valkoista lippua aaltojen edessä ja toteamaan surffaamisen haastellisemmaksi kuin olimme pienissä mielissämme ajetelleet. Emme kuitenkaan olleet valmiit luovuttamaan, vaan päätimme käydä lounastamassa välissä ja etsiä lähistöltä paremmin taitotasojamme vastaavan beachin.

HelloMisterit, joilta vuokrasimme pyörät

Myrskyn ratsastajat Mawi Beachillä

Kymmenisen metrin ajettuamme huomasimme suureksi suruksemme, että molemmista pyöristä oli takakumi kummallisesti tyhjentynyt. Paikalle kruisaili "sattumalta" skootterilla sopivasti kaksi rantojen poikaa, jotka hoksasivat homman nimen heti. "Oh no! Your tire is empty!", toinen sälleistä levitteli käsiään bollywood oscarin arvoisesti. Pojilla oli myös "sattumalta" toinenkin skootteri työnnetty läheiseen pusikkoon, jota he avuliaina tarjosivatkin välittömästi käyttöömme. Sillä välin he voisivat ajaa pyörämme lähimmälle mekaanikolle, joka "sattumalta" nyt vain sattui olemaan toisen klopin velipoika. Sattumaako? Tässä vaiheessa alkoi Ulvilan kasvateilla raksuttaa ja kieltäydyimme hermomme hilliten avusta ja aloimme puskea pyöriämme käsipelin läpi mutaisen peltopolun. Siinä polvia myöten kuravellissä skootterin kanssa painiessa ja auringon ruoskiessa niskaa alkoi vituttaa yli rajojen. Helvetillisen ja hikisen rupeaman jälkeen pääsimme edes jonkin asteiselle asfaltille ja täysin työntämiseen konahtaneina hyppäsimme pyörän selkään ja ajoimme varovasti eturenkaaseen nojaten seuraavaan liittymään. Paikallisilta kysellessä tajusimme, että ainut mahdollisuus renkaan paikkaamiseen 20 kilometrin säteellä olisi samainen mekaanikko, jonka nuorempi veli oli oletettavasti käynyt tökkimässä reikiä renkaisiimme saadakseen vipinää hiljaiseen työpäivään verstaalla. Miettiessämme vaihtoehtojamme palasivat samaiset nulikat takaisin vielä varmistamaan, josko olisimme muuttaneet mielemme ja he voisivat silkasta auttamisen riemusta johdattaa meidät tienoon AINOALLE pyöräkorjaamolle. Teki mieli pyöritellä ipanoita ojan pohjalla, mutta olimme puun ja kuoren välissä. Alla oli vuokrapyörät ja renkaat oli pakko korjauttaa. Eikä paikallisten osoittelu sormella auttaisi asiaamme yhtään parempaan suuntaan. Hengitimme muutaman kerran hitaasti nenän kautta sisään ja lähdimme seuraamaan velikultia. Paikan päällä pyörät otettiin heti käsittelyyn ja tivatessamme operaation hintaa, ei kenelläkään ollut tietenkään hajuakaan, sillä miten pyöräkorjaamon työntekijä voisi sellaisen asian tietää. Ainakaan ennempää kuin on päässyt tarkastelemaan asiakkaan lompakon pyöreyttä. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin jo niin väsyneitä ja nälissämme, että teimme sen minkä länsimaalainen voi tehdä ja luovutimme. Soveimme suomenkielellä summan, jonka olemme valmiit maksamaan ja jäimme varjoon odottelemaan renkaiden paikkausta. Reilun varttitunnin kuluttua pyörät olivat valmiit ja mekaanikko löi käteeni onnettomalla englannilla kirjoitetun lapun, josta tuli ensimmäisenä mieleen romanialaiskerjäläisten avunpyyntökirjeet. Pienen tulkkaussession jälkeen selvisi, että kädessäni oli lasku kahden renkaan korjaamisesta, maustettuna sorry-boss-poor-me-buu-huulla. Hinta oi tietenkin kohtuuton. Äänemme saattoi sekunneiksi nousta muutaman desibelin ja hinnasta käytiin tiivishenkinen neuvottelutuokio. Lasku pienenikin nopeasti jossain määrin järkeviin mittasuhteisiin. Löimme rahat vittupäiden kouraan, kiitimme mekaanikkoa kohteliaasti hymyillen ja hurisuttelimme mopoinemme kohti auringonlaskua. Tarinan opetus lienee, että jokaisesta maan kolkasta löytyy myös persereikiä. Onneksi vastaava kusipäisyys on harvinaista.

Perheyrityksen toinen puoli paikkaa renkaiden reikiä...

ja toinen puoli tekee niitä. Bisness is good!

Kolmenkymmenen päivän viisumimme alkoi kuumottavasti lähestyä puolta väliä, joten oli aika pakata rinkat ja ottaa uusi suunta kohti Mataramia, Lombokin jonkin sorttista pääkaupunkia. Sana lähdöstämme oli kiirinyt edellemme ja jälleen kerran kyydistä oli runsaudenpulaa. Nappasimme suuremmitta miettimättä kadulta ensimmäisen hyvän tarjouksen ja soveimme lähdön seuraavaksi aamuksi. Jaoimme pienehkön tila-auton kuskin lisäksi apukuskin ja ruotsalaisnorjalaisen tyttökaksikon kanssa, joka oli matkalla lentokentälle. Tyttöjen elkeistä ja hellyydenosoituksista kyyditsijöitämme kohtaan, oli aistittavissa lyhyiden, mutta kauniiden lomaromanssien päättyminen. Ah, nuorta lempeä. Matka sai kuitenkin hämmentävän keskeytyksen, kun pysättyämme liikennevaloihin sekopäisenoloinen nainen hyppäsi skootterin selästä auton etupenkille, alkoi repimään ruotsalaista tyttöä ulos autosta ja huutamaan raivoissaan puoliksi englannin ja puoliksi kotimaan kielelleen. Kuski yritti painaa kaasua, mutta ruuhkassa ei päässyt etenemään minnekään. Tilanteen absurdiutta on vaikea kuvailla. Vihdoin pelastava vihreä valo syttyi ja pääsimme livahtamaan karkuun, mutta kuski pälyili vielä pitkän matkaa peruutuspeileihinsä. Yritin varovasti kysellä mistä tilanteessa oli kyse, mutta apukuski levitteli vain käsiään. Tunnelma autossa oli jännittynyt. Lopulta tytöt pääsivät ehjin nahoin lentokentälle ja heittivät vielä hellät jäähyväiset paikallispoikien kanssa. Me jatkoimme vielä muutaman kilometrin kohti homestaytämme. Hetken kuluttua kuski rikkoi hiljaisuuden sanomalla, että tuntee kyseisin naisen, joka hyökkäsi automme kimppuun. Selvisi, että nainen oli itse asiassa hänen vaimonsa ja että he olivat olleet noin vuoden päivät naimisissa. Ruotsin tytär oli ilmeisesti tästä hyvin tietoinen ja tavannutkin kyseisen vaimon. En tiennyt oliko sopiva hetki nauraa, mutta nauroin silti. Tapahtuman huumoriarvo oli niin herkullinen sivustakatsojan silmin. Sanoin, että kaverilla on paljon selitettävää kun hän menee kotiin, mutta kuskilla oli jo onneksi miehekäs ratkaisu valmiina. Hän selitti kuumottuneena ettei menisi kotiinsa ainakaan viikkoon, muuten tulisi ruumiita. Eliaksen mielestä se oli hyvä ajatus. Pojat jättivät meidät kiven heiton päähän majapaikastamme ja maksoimme oudosta kyydistämme. Toivotin vielä kuskille onnea perhesuhteidensa selvittelyyn, sillä sitä hän tulisi tarvitsemaan, vaikkei ehkä ansaitsisikaan. Tarinan opetus kietoisi kai jotenkin hassulla tavalla yhteen ihmisen luonteen, moraalin rippeet ja jännityksen kaipuun.

Seuraava osoitteemme löytynee jostain Gilin saarten akselilta. Siihen saakka selamat tinggal prinssit ja prinsessat.

Kuta Beach, part I

Lautta sylkäisi joukon lokaaleja ja kaksi rinkoista selät märkinä vaappuvaa kiertolaista iltapäivän helteeseen. Lembar, olimme saapuneet Lombokin satamaan. Matkaa lähimpään kylään tai kaupunkiin oli autolla noin puolisen tuntia, mutta kuten monta kertaa olemme reissullamme saaneet jo huomata, kyyditsijän löytää aina ja useimmiten se löytää ensin sinut. Raivasimme tiemme satunnaisten riistohintaisten tarjousten ohi ja istuimme alas lähimpään katukeittiöön rauhoittumaan ja nauttimaan jääkylmiä virvoikkeita. Kun paikalliset oli saatu mahdutettua busseihinsa oli Lombokin pojan aika ruveta vuolemaan rahaa. Paikallisen kioskin verannalla näyttikin istuskelevan kaksi jymäytettävän näköistä raha-automaattia. Kohta kuljetusfirman agentti istuikin jo pyödässämme haastamassa niitä näitä ja aavistelin hiljaa mielessäni, että neuvottelut kyydistä olivat alkamassa. Tapa, jolla agentit usein reissujaan kaupaavat, on kuitenkin skandinaavisesta näkökulmasta hämmentävä. Myyjä ikään kuin asettuu asiakkaan kanssa samalle puolelle ja yhdessä pahaa rahan perässä juoksevaa koneistoa vastaan yritetään löytää molempia osapuolia tyydyttävä hinta. Usein tällä tarkoitetaan setelinippua, johon asiakkaan rahavyö juuri ja juuri venyy ja johon myyjä, uuden rajoja rikkovan ystävyytenne merkiksi, on liikuttuneena valmis suostumaan. Todellisuudessa vastaavalla summalla paikallinen randomisäntä olisi heittänyt meidät vaikka helvetin porteille. Hyppäsimme kuitenkin kyydistä jo Kuta Beachillä, joka on erehdyttävästi nimetty saman nimiseksi kuin Balin suurin turistirysä, jossa vierailimme aikaisemmin. Siihen yhtäläisyydet näiden kahden paikan välillä päättyvätkin, meidän onneksemme.

Jos Lombok paikkana erottuu edukseen rauhallisuudellaan ja hidastempoisella elämänrytmillään, on muutos huomattavissa myös väestössä. Toisin kuin Balilla, valtaenemmistö Lombokin asukkaista (noin 75%) on muslimeja, mikä näkyy ja kuuluu lokaalien jokapäiväisessä elämässä. Aina tiettyyn kellon aikaan päivästä alkaa saarella raikaamaan arabian kielinen messu kovaäänisistä karaoketyyliin. Sama konsertti toistuu myös noin kello neljän ja viiden välillä aamuyöstä, mikä herättää toisinaan hämmennystä eri kulttuureja huonosti ymmärtävässä moukassa.

Chillailua bungalowin terassilla

Jaoimme kylpyhuoneemme gekkoliskon kanssa

Tähän mennessä olimme aina etsineet kylän halvimpia ja asteekkisimpia pihakeittiöitä päästäksemme osallisiksi paikallisten suosimista herkuista ja hinnoista. Tapoihin tuli kuitenkin pikainen muutos kun ensimmäisten iltojen aterioiden jälkeen Elias huomasi kanojensa kypsyysasteen olevan korkeintaan medium miinus ja itselläni alkoi vatsassa tapiiri ravata juoksupöyrässä. Elias selvisi koettelemuksesta säikähdyksellä, mutta epäonnekkaalle kertojallenne nousi illalla korkea kuume. Ruoka tai juoma ei tahtonut pysyä sisällä ja nestehukan takia päänsärky otti krapulamaisia mittasuhteita. Yö tuli vietettyä enimmäkseen vessan lattialla palellessa. Siinä sikiössä torakoiden keskellä hiljalleen seotessa alkoi ymmärtää miten pitkä on unettoman yö ja miten pieni ja merkityksetön yksi ihminen on avaruuden mittakaavasta tarkasteltuna. Aamu valui hitaasti kuin vanhus ja kroppa rupesi olemaan kuivumispisteessä. mikään neste ei pysynyt enää kehossa. Olo oli tuskainen ja houraileva. Kun kuumetta oli vielä puolilta päivin liki 39 astetta, oli aika lähteä tapaamaan paikallista poppatohtoria. Pienen kielimuurin murruttua nuori naislääkäri osoittautui varsin päteväksi puoskariksi ja pikaisten tutkimusten jälkeen sain kuumelääkettä ja suolavettä suoraan suoneen. Elias oli mukana pitämässä huolta, että tohtori käytti puhtaita neuloja. Kolme puolen litran tippapussia ja noin kuusi tuntia myöhemmin olin valmis kotiutettavaksi. Mukaani lyötiin vielä kassillinen antibiootteja, vatsalääkkeitä, dehydraatiojuomajauheita ja lapsen nyrkin kokoisia vastustuskykyä kasvattavia vitamiineja. Koko lysti maksoi paikallisen duunarin vajaan kahden kuukauden palkan verran, minkä kyllä pistimme perintään vakuutusyhtiöltämme.

Seuraavat pari päivää meni toipuessa ja enimmäkseen lappeellaan maaten. Muutos aikaisempaan ei ollut valtava. Tällä välin Elias ystävystyi kylän raksamiesten kanssa, jotka rakentelivat lisämajoituksia bungalowimme takapihalle. Eman, yksi duunareista tarjoutuikin vieraanvaraisesti esittelemään Eliakselle lähitienoota. Ystävällisen eleen arvoa mielestämme korostaa, että kommunikoinnilla tässä tapauksessa tarkoitetaan lähinnä käsillä huitomista, nyökkäilyä hämmentynyt hymy korvissa ja yksittäisiä englannin kielisiä sanoja. Kierros alkoi vierailulla Emanin kotona ja tutustumisella naapurustoon, jonka jälkeen vuorossa oli paikalliset nähtävyydet lähirannoista näköalapaikkoihin. Retken kruununa sukellettiin fikkarin kanssa pimeään ja sokkeloiseen luolaan, jota asutti tuhansia ehkä jopa useampia yksilöitä sisältävä lepakkoyhdyskunta. Päällimmäisenä mieleeni Eliaksen polleista kertomuksista jäi, että luolan lattia pinta-ala oli vuorattu kymmenen sentin paskakerroksella. Monituhatpäisten laumojen yhteydessä tämä on täysin ymmärrettävää, mutta jättää turhan vähän arvailujen varaan sandaalin upotessa haalenneeseen kiisseliin. Random lepakonpaskaa valui ilmeisesti myös aika ajoin rohkeiden tutkimusmatkailijoidemme uteliaille hartioille. Jos tarinalla on opetus, ehkä se on jotain seraavanlaista. Joskus kokeakseen jotain uutta ja jännittävää, täytyy ottaa askel pois päin omalta mukavuusalueeltaan.

Elias ja Eman kaverikuvassa

Paikalliset rättikauppiaat ovat motittaneet turistin rannalla

Bali

Heippa taas!

Saavuimme väsyneinä huonosti nukutun yön jälkeen Indonesian maankamaralle. Olimme heränneet jo aamuneljältä Phuketin dormimajotuksesta, jossa vieruspunkan hullu korealaispoika tsättäili facebookissa varmaan vielä kahden aikoihin yöllä (korealaispoika porsukutti päivät menemään muutaman tunnin yöunilla, minkä takia Tero antoi pojalle lisänimen hullu). Väsymys maksoi meille pienen oppitunnin verran, kun kaiken viisumisompailun jälkee tullivirkailijoiksi tekeytyneet lentokentän porttierit alkoivat repimään rinkkojamme. He kiikuttivat meidät rahanvaihtoon ja alkoivat ruinata tippiä, itse olin pee aa, mutta Terolta he onnistuivat ukottamaan melko sievoisen tipin. Hetkeä myöhemmin aloimme herätä taas todellisuuteen ja saimme tapahtuneesta hyvät naurut ja vielä useampaan otteeseen.

Sitten alkoi uusi tsemppaus. Lähdimme raivaamaan tietämme suunnattoman hellomistersuman läpi, mikä vaatii erinomaista mielenhallintaa. Onneksi löysimme mukavan ranskalaistytön, Marinan, joka onnistui neuvottelemaan yhden hellomisterin kanssa kohtuullisen diilin taksikyydistä Kutalle. Majapaikkaa etsiessämme puhkesi hirveä rannkkasade kuuro, joka sai tiet lainehtimaan. Marina tiedustile meiltä huvittuneena, että olimmeko katselleet Balin säätiedoituksia ennakkoon. Kahlasimme lainehtivia katuja poppikselle, josta tuskaisen tarpomisen jälkeen aika hyvä majapaikka löytyikin.

Ravintolassa sateensuojassa, Marina ja Tero

Kutan kadulta

Parin chillauspäivän jälkeen päätimme lähteä nöryyttämään paikallisia surffilautoja. Toisin kävi, laudat ja pulitoista metriä korkeat aallot nöyryyttivät meitä ja juottivat meille litrakaupalla ehtaa Balilaista merivettä silmittömän runtelemisen kylkiäisiksi. Aurinko porotti täydeltä terältä ja tajunnan lähteminen oli lähellä ensimmäisen surffitunnin jälkeen. Toinen meni lepposammin kun natsiopettajat eivät olleet enää huutelemassa vieressä ja tunti meni lähinnä laudan päällä makoillessa. Auringon uv-säteet antoivat meille taas aimoannoksen reissariuskottavuutta, ehkä kuitenkin asteen verran punertavan sävyn suuntaan..

Kolme yötä Kutalla riitti meille. Kuppi tuli täyteen kun kadulta oli tullut tarjouksia suurin piirtein: 5 tuhannesta taksikyydistä, 3 tuhannesta pyörän vuokrauksesta, 4 tuhannesta hieronnasta, 3 tuhannesta magik mushroomista, 2 tuhannesta viegraputkilosta ja  muutamasta piristävää vaihelua tuoneesta hasiksen kaupittelijasta. Lisäksi paikka oli täynnä turisteja ja etenkin kaikkien rakastamia brittituristeja.

Otimme bussikyydin Badangbaihin, joka vaikutti rauhalliselta pikkukylältä, mutta sieltä löytyy todennäköisesti maan sitkeimmät vanhat akat kaupustelemassa kankaitaan. Rannalta löytyi kuitenkin upeat korallit, jotka olivat täydellisiä snorklaukseen. Kalliit hinnat ja sitkeät kaupustelijat ajoivat meidät kahden yön jälkeen lauttaan, joka lähti kohti Lombokin saarta ja malariavyöhykettä.

Badangbain majapaikalta

Siina on meitsi ja tosi sitkea kaupustelija akka

Badangbain rannalla pojat kalassa

Bali jaa taakse

Arrivederci Thailand!

Ensipuraisu on rouskaistu ja edessä olisi vielä kolme lyhyttä, mutta levytyksen täytteistä kuukautta aikaa tehdä lähempää tuttavuutta Aasian osista reissaajien keskuudessa suosituimman eli Kaakkois-Aasian kanssa. Vaikka Thaimaa onkin jätettävä hetkeksi taakse ja otettava kurssi kohti Indonesiaa, lohduttaa tietää, että olemme palaava vielä huhtikuussa muutaman viikon ajaksi takaisin. Paljon jäi vielä nähtävää ja koettavaa. Parhaimmillaan Thaimaa tunkeutui koko voimallaan jokaiseen aistielimeen ja tarjoili uusia virikkeitä tuoksujen, makujen sekä äänien sekavassa kavalkadissa. Siihen nähden miten vähän kumpaakaan alunalkaen kiinnosti suunnitella reissua etukäteen, kaikki on mennyt yllättävän hyvin, tähän asti. Knok Knok.

Krabin maisemia Railay Beachin näköalapaikalta

Ennen saapumista Phukettiin, josta lentomme lähtevät,vietettiin muutama vourokausi tutustumalla Krabi Towniin ja sen ympäristöön. Speedboat kyyti seinäkiipelijöiden mekkaan, Railay Beachille vaikuttikin paperilla lupaavalta, mutta paluukyydin lähtiessä jo muutaman tunnin sisällä, jäi kosketus tähänkin turistipesään kovin pintapuoliseksi. Hetken mielijohteesta ja nettikirjoitusten rohkaisemina päätettiin ottaa minibussi ruotsalaisten turistien suosimalle Koh Lantalle. Väännettyämme tovi vittumaisen bussikuskin kanssa, saavuimme viimein Klong Nin Beachille, joka oli suurinpiirtein siellä päin saarta johon olimme pyrkimässäkin. Nupin kiristys haihtui kuitenkin nopeasti kun saimme laskea rinkat selästämme leppoisaan merenranta guesthouseen, levitää pyyhkeet tulikuumalle hiekalle ja heittää levyksi pillin imaisun päähän pineappleshakesta. Järjenvastainen aurinkokylpy kouli armotta herkkiä pohjoismaalaisia hipiöitämme ja parin päivän grillauksen jälkeen alkoi turistin nahka punoittaa asiaan kuuluvalla tavalla. Pakanamaisen auringon palvonnan riskejä saattoi myös kasvattaa allekirjoittaneen höveli suhtautuminen koko aurinkorasvaralliin ja Eliaksen huoleton kyllä-se-siitä-suttaantuu-lukemattakin-asenne. Siinä illalla ihaillessani Eliaksen tomaatin väristä selkää ajattelin huvikseni lukaista mitä paikalliset pakkasivat oikein raapustella aurinkovoidetuubiensa kylkiin. Pikaisen tarkastelun jälkeen päädyin lopputulokseen, että kädessäni oli jonkin sorttinen aurinkoöljy, joka oikeaoppisesti hiuksiin siveltynä, suojaisia niitä UV-säteilyltä. Noh, oppia ikä kaikki. Saattoi se siinä ihollakin jotenkin vaikuttaa. Yhtenä yönä Eliakselle nousi vähän lämpöä, mutta ei mitään niin vakavaa, etteikö sitä yksi hikisenä valvottu yö ja pieni vatsalaukun tyhjennys olisi parantanut. Kun akkuihin oli saatu jälleen virtaa ja uutuutta hohtavat snorkkelit testattua, oli aika sanoa kauniit hyvästit Lantan saarelle ja antaa henkensä jälleen kerran sekopäisen minibussikuskin arvaamattomiin käsiin.

"Polku" joka johdatti meidät keskellä vuoria piilotetulle laguunille

Laguuni tosin osoittautui lieväksi pettymykseksi laskuveden aikaan

Taustalla aukeaa merinäkymä guesthousemme terassilta Koh Lantalla

Kaikkia todennäköisyyksiä vastaan selvisimme kuitenkin yhtenä kappaleena Phukettiin. Tästä riemastuneena päädyimme viimeisten iltojen kunniaksi kokeilemaan ensimmäistä kertaa tällä reissulla 10 hengen sekahuoneistoratkaisua eli dormia. Meininki oli hyvin kansainvälistä (pari sakemannia, yksi korealainen, muutama ranskalainen ja yksi intiassa syntynyt jenkki) ja seura enimmäkseen nuorta ja samanhenkistä. Phuketti itsessään oli lievästi ahdistava paikka, koska kaduilla kalpeaihoisen länkkärin on lähes mahdotonta kulkea ilman tusinaa perskärpäsiä hännillään myymässä rättejä, hierontaa, kyytiä, tyttöjä tai mitä ikinä. Ukottajia kyllä riittää ja ukotettavia jonoksi asti. Välillä tuntuikin, että paikalliset ovat opportunisteja suurimmasta päästä, sillä jos pientäkin tarvetta löytyy palvelulle, jota voisi ostaa rahalla, kohta sitä myydään tyrkyttämällä ovista ja ikkunoista. Kilpailu asiakkaista ja heidän muhkeista lompakoistaan käy kuumana, välillä ärsytykseen asti. Toisaalta on hyvä muistaa, että kaupunki on muokkautunut länsimaisten turistien tarpeiden mukaan ja se näkyy katukuvassa niin hyvässä kuin pahassakin. Useimmiten ongelma onkin omissa ennakkoasenteissa ja perisuomalaisessa ajattelutavassa. Suurin osa ihmisistä täällä on kuitenkin vieraanvaraisia ja mukavia. Säilyttämällä malttinsa ja hymyilemällä leveästi olemme selvinneet tilanteesta kuin tilanteesta, vaikkei kumpikaan osapuoli todennäköisesti ymmärrä sanaakaan siitä mitä toinen yrittää selittää.

Kiihkeä neuvottelu reggaen nykytilasta

Elias pääsi virittämään riippumattonsa Reggae Man Barin bungalowiin

Lento Phuketista lähti varhain aamulla ja laskeutui Balille Denpesarin lentokentälle aasialaisella täsmällisyydellä aavistuksen myöhässä. Indoneesian sadekausi otti uudet tulokkaat riemukiljahduksin vastaan ja ainakin seuraavan kuukauden ajan olisi tarkoitus ottaa rennosti, käydä ehkä muutamalla surffitunnilla, vuokrata oma lankku ja valua vilvoittaman sateen hellimänä kohti idän saaristoja. Tässä vaiheessa tahdon kiittää molempia lukijoitamme ja vääntäytyä kylkiasentoon päivänokosille.

Koittakaahan pärjäillä!

Bangokista Koh Taon kautta Surat thaniin

Helsingin lentokentällä

Bank rutin rannalla

3. luokassa kohti Chumponia

Kohtaon rannalla: Prasop ja Tero

Prasop pyykkäämässä

Prason olkkarista

Koh Tao

Koh Taolta

Prasop ja takana meidän opettajamme Päivi

Elias Sukeltajana

Elias kamppailee rekulaattorin kanssa

Heippa kaverukset!

Tässä tulee kuulumisia matkan varrelta, taitaa tulla enemmän Eliaksen käsialaa ja värikynän väritystä.

Pari viikkoa on hurahtanut ja on ollut kokoajan kaikenlaista puuhastelua, joten blogin kirjoittelu on vähän jäänyt(+tosi huonoja nettiyhteyksiä). Oon yrittänyt ussuttaa Teroa kirjottamaan tätä, koska sillä on kynä paremmin halussa kun mulla, mutta Tero on laiska paska eikä se jaksa kirjotella. Bangokissa ei kauaa viihdytty. Yritettiin tehdä jotain ostoksia Kaos san roadilla, mutta siellä oli niin ahdistavaa tyrkytys meininkiä, joten lähdettiin jo parin päivän päästä kohti etelää.

Bangkokista lähdettiin ilta junalla Pracuap Kiri Khaniin, ja junasta pois hypättyämme(noin klo 2 yöllä) kuulimme juna-aseman virkailijalta, , että varaamamme hostelli sijaitsi aivan toisessa kaupungissa 60 km etelämpänä. Joten jouduimme viettämään yhden yön ylihintaisessa turisti hotellissa.

Seuraavan päivänä jatkoimme pikkubussilla Bank ruttiin, jossa sijaisi jo aikaisemmin varaamamme hostelli. Bussiasemalla kieltäydyin maksamasta 200 batia 10 km matkasta hostellille, mutta jo kymmenen minuutin päästä skootterimies pysähtyi poikansa kanssa, tarjoten meille ilmaista kyytiä rannalle. Skootteri ja pojat olivat kovilla, kun ajoimme neljä päällä ja minä yritin vielä jaksaa kannatella kahta rinkkaa sammalla yrittäen olla putoamatta kyydistä. Majapaikkamme olikin aika pahasti piilossa, joten jouduimme ottamaan vielä toisen kyydin ennen kuin pääsimme majapaikkaamme (loppujen lopuksi olimme pulittaneet 100 batia kahdesta kyydistä, mutta onneksi kiskurimiehet eivät saaneet niistä batiakaan).

Vietimme pari päivää rantalomaa vanhojen sakemannien suosimassa lomamestassa, joka sijaitsi käytännössä keskellä ei mitään. Bungalovimme oli mukava, mutta aloimme pikkuhiljaa tajuta että thaikut suosivat nukkumisalustoina hyvin kovia materiaaleja, jotka muistuttavat ominaisuuksiltaan hyvin pitkälti länkkärien teiden rakennuksessa käyttämiä materiaaleja(kuten asfaltti ja betoni). Sänky oli kuitenkin todella mukava verrattuna Prason sänkyyn, josta olimme vielä reissun tässä vaiheessa autuaan tietämättömiä. Lemmikkinä meillä oli bungalivin välikatossa pilleksivä 50cm pitkä gekko, joka öisin alkoi huutelemaan epätoivoisena parittelukumppanin perään, mitä me kaikki haluisimme tehdä, mutta lojaaleina muita nukkujia kohtaan yritämme kuitenkin olla tekemättä.

Bankrutista menimme Chumponiin, josta otimme yö laivan Koh Taolle, jonne Prasop oli viikkoa aiemmin asettunut taloksi. Kaljottelevat saksalaisnuoret kiusasivat hieman nukkumista laivalla. Rantauduimme Koh Taon satamaan ennen auringon nousua, josta Prasop keikkasi meidät skootterillaan. Ajatuksemme oli viipyä ehkä muutama päivä Taolla, maaten ehkä rannalla ja ehkä jotain pientä snorklailua. Ensimmäisenä iltana eksyimme sukeltajien sukellus karkeloihin, josta Tero voitti arpajaisten pääpalkintona olleen märkäpuvun. Seuraavan päivänä asiaa hieman mietittyämme päätimme osallistu sukelluskurssille, joka oli ehkä hieman kallis reissu budjettiamme ajatellen(9500 batia n.230€). Sukellus kurssi oli todella hieno kokemus. 20 metriä Taon päärannalta alkoi koralliriutat, jotka olivat täynnä avaraluonnosta tuttuja mitä ihmeellisempi kaloja ja koralleja. Viimeisenä sukelluspäivn teimme kaksi yli 40 minuutin sukellusta aina 18 metrin syvyyteen asti. Tero sai pienen flunssan sukellusten jälkeen. Lähdimme illalla Prason ja Rikun(sukelluskaveri) kanssa vähän radalle, kuolaamaan söpöjen thaikkutyttöjen ja mukavien surffi/sukellustyttöjen perään. Koh taolla oli paljon turisteja, mutta todella vähän kaupustelijoita ja aika paljon nuorta porukkaa sukeltajia yms, mikä oli todella positiivista.

Aamuyöstä rantauduimme Prason ja Teron kanssa Surat thaiin, josta matka jatkuu kohti etelää.