Gili saaret

Blogimme on saanut huimat 9 lukijaa ja paineet kirjoittamiseen ovat kasvaneet valtaviksi.Tero yrittää kuumeisesti löytää sivustollemme mainostajia ja itse yritän hommata blogille pätevää ammattikirjoittajaa.. Mutta mennään vielä toistaiseksi omin voimin. Hyviä lukuhetkiä toivottavat Adios Eternalin pojat: Tero ja Elias!

Vietimme pari yötä Mataramin kaupungissa, josta olimme löytäneet reissun tähän asti halvimman majoituksen: n. 5,6 € kahden hengen huone sisältäen vielä aamupalan, joka oli kuitenkin melko vaatimaton. Tero löysi musiikkiliikkeestä itselleen kitaran ja pian jatkoimmekin jo matkaa kohti Lombokin luoteisrannikolla sijaitsevia Gili saaria. Gili saaret koostuvat kolmesta pienestä saaresta, kukin noin muutaman kilometrin halkaisijaltaan. Saarten ympärillä on runsaasti sukelluskohteita ja olimme kuulleet hyvää palautetta saarista matkalla vastaan tulleilta sukeltajilta.

Saavuimme  muutaman mutkan kautta Gili Travanganille, vaikka olimme tähdänneet rauhallisemmalle Gili Airille. Travangan on kolmesta saaresta vilkkain ja siellä sijaitsee saarten bailukeskus. Saimme saarelle rennon vastaanoton kun pitkätukkainen paikallinen majatalon isäntä viittoili meidät jo kaukaa majapaikkaansa. Isäntä oli musiikki miehiä ja innostui Teron kitarasta niin, että päätti illalla paukahtaa kämpillemme viettämään jamisessioita Teron kanssa. Tunnin jammailujen jälkeen isäntä alkoi jo kaupitella meille pilveä. Rehdin UPV tausta omaava Tero arvuutteli isännältä, että mahtaako kannabis ylipäätään olla aivan laillista Indonesiassa. Isäntä selitti että täällä saarilla se on ihan okei, saarilla on käytännössä yksi poliisi, jota ei kuulemma kiinnosta turistien pajauttelut. Hetkeä myöhemmin naapurimme Simo paukahtaa mitään varottamatta sisälle. Itse olin vähän hämilläni suomalaisesta naapurista ja isäntäkin herää kymmenen minuutin päästä ihmettelemään, että "mitä ihmeen kieltä te oikeen puhutte".

Tero ja Isäntä jamittelemassa

Hetken vaihdettuamme kuulumisia Simon kanssa ja kumottuamme pari Bintangia(Indonesia suosituin olut), päätimme lähteä katsastamaan Sama Sama - reggae baaria. Lonelyplanet - opus hehkuttaa Sama Samaa helposti Indonesian parhaaksi reggae baariksi, jos ei jopa koko kaakkois-aasian paras.. Ihan leppoisa paikka se olikin mutta parin ylihintaisen Bintangtuopin jälkeen Simo alkoi ehdotella siirtymistä huokeampaan Rudys baariin, jossa drinkit tehdään paikalliseen polttoviinaan. Simo kertoi myös innostuneena, että Rudysin nuoret baarimikot tarjoilevat paukkuja myös tuplina, joka tiputtaa drinkkien hintoja entuudestaan. 

Näiden puheiden jälkeen ei auttanut muu kuin lähteä katsastamaan tätä hienoa paikkaa. Rommikola tuplana irtosikin 18 000 rupian hintaan(eli noin 1,5€). Kola oli helposti erotettavissa mausta, mutta rommia oli vähän vaikeampi löytää. Lisäksi juomat saattoivat vaikuttaa aavistuksen verran muistia huonontavasti ja Teron mukaan krapulakin antoi potkua pari astetta totuttua enemmän. Seuraavana päivänä yritimme pienessä krapulassa vaihtaa saarta Airille. Aamulautta meni menojaan, mutta iltapäivällä onnistuimme hilaamaan itsemme lauttaan ja saarenvaihto onnistui kohtuullisen hyvin muutaman hikikarpalon vuodettua ohimoiltamme. 

Rennot vastaanotot saivat jatkoa, kun majatalon isäntä tuli jointti huulessa esittelemään meille tulevaa huonettamme. Kohteliaan herrasmiehen tavoin hän tarjosi hatseja meillekkin, ja kohteliaan kieltäytymisemme jälkeen hän selitti taas että täällä saarilla se on ihan ok, että no problem. Löysimme yhdestä saaren rantakahvilasta myös rennon pizzavaihtoehdon, joka on tehty palvelemaan aitojen vegetaristihippien tarpeita. Happy pizza: tomato, onion, garlick, cheese, oregano, magic mushroom, ja koko lystillä on hintaa 100 000 rupiaa eli noin 8 €.

Tero ja lehmä

Viikko on pian täällä jo vierähtänyt. Terassin riippumattoa on kulutettu huolella ja terassin katossa saalistavien gekkoliskojen saalistamiskäyttäytyminen ja reviirinpuolustamiskuviot ovat käyneet itselle jo niin selkeiksi, että voisin kirjoittaa jokaisesta liskosta pienen eläinkuvan.. Välillä olemme aktivoituneet snorkkeloimaan rantavesiemme koralleja, joista on tullut bongattua mm. merikilpikonnia ja minun henkilökohtainen suosikkini, ihana mureena. Ajauduimme erään mureenan kanssa tilanteeseen, jossa katselimme metrin päästä toisiamme ja pieni paniikki oli itselläni jo melko lähellä.

Ilkeän näköinen Mureena

Koittakaa jaksaa krapailla ikkunoita. Meillä suurta kiusaa tekee riippumattomme solmut jotka porautuvat tunti tunnilta, makaamisen turruttamien selkälihastemme läpi, kohti selkärankaamme. Niin ja Tero käski sanoa että nopeastihan se talvi menee, että koittakaa nyt vaan jaksaa vielä pari viikkoa!

Kuta Beach, part II

Kun voimat ja ruokahalu oli palannut oli aika antaa surffaukselle uusi yritys. Kauniit mielikuvat (itsestämme kesyttämässä vaahtopäitä) silmissämme suuntasimme lankkujen ja skoottereiden vuokraukseen. Viidakkorumpu osasi kertoa, että noin reilu 20 kilometriä länteen päin, löytyisi kokeneemmille surffareille loistava beachbreak spotti Mawi nimiseltä rannalta. Yhden surffitunnin läpi kolunneina konkareina päätimme käydä tarkastamassa taitotasomme. Epävarmuus suunnasta ja toisaalta täydellinen vapaus hyvän surffirannan etsimiseen loi parhaimmillaan easyrider-tyylisiä mielialoja. Oli hyvä tunne painella menemään surkeilla pikkuteillä kylästä toiseen keskellä maaseutua ja ihailla ohikiitäviä maisemia. Tosin Lombokin vuoristoinen maasto ja kehno tieverkosto pistäisi Lemminkäisenkin hieromaan päätään epätoivon vallassa. Löysimme silti viimein polun, joka johdatti meidät vaikeapääsyiselle Mawi Beachille. Polun loppu osa oli käytännössä peltoa, jonka sadekausi oli raiskannut käyttökelvottomaksi mutavelliksi. Suomalaisella sisulla taistelimme kuitenkin pyörämme rannalle ja palkintona oli täydellinen merInäkymä, jossa aallot hakkasivat kutsuvina autiota hiekkarantaa. Syöksyimme heti innokkaina aaltoihin ja aloimme nöyryyttää paljon nähnyttä merta tahtoomme. Muutaman tunnin räpiköimisen jälkeen jouduimme kuitenkin jälleen heiluttamaan valkoista lippua aaltojen edessä ja toteamaan surffaamisen haastellisemmaksi kuin olimme pienissä mielissämme ajetelleet. Emme kuitenkaan olleet valmiit luovuttamaan, vaan päätimme käydä lounastamassa välissä ja etsiä lähistöltä paremmin taitotasojamme vastaavan beachin.

HelloMisterit, joilta vuokrasimme pyörät

Myrskyn ratsastajat Mawi Beachillä

Kymmenisen metrin ajettuamme huomasimme suureksi suruksemme, että molemmista pyöristä oli takakumi kummallisesti tyhjentynyt. Paikalle kruisaili "sattumalta" skootterilla sopivasti kaksi rantojen poikaa, jotka hoksasivat homman nimen heti. "Oh no! Your tire is empty!", toinen sälleistä levitteli käsiään bollywood oscarin arvoisesti. Pojilla oli myös "sattumalta" toinenkin skootteri työnnetty läheiseen pusikkoon, jota he avuliaina tarjosivatkin välittömästi käyttöömme. Sillä välin he voisivat ajaa pyörämme lähimmälle mekaanikolle, joka "sattumalta" nyt vain sattui olemaan toisen klopin velipoika. Sattumaako? Tässä vaiheessa alkoi Ulvilan kasvateilla raksuttaa ja kieltäydyimme hermomme hilliten avusta ja aloimme puskea pyöriämme käsipelin läpi mutaisen peltopolun. Siinä polvia myöten kuravellissä skootterin kanssa painiessa ja auringon ruoskiessa niskaa alkoi vituttaa yli rajojen. Helvetillisen ja hikisen rupeaman jälkeen pääsimme edes jonkin asteiselle asfaltille ja täysin työntämiseen konahtaneina hyppäsimme pyörän selkään ja ajoimme varovasti eturenkaaseen nojaten seuraavaan liittymään. Paikallisilta kysellessä tajusimme, että ainut mahdollisuus renkaan paikkaamiseen 20 kilometrin säteellä olisi samainen mekaanikko, jonka nuorempi veli oli oletettavasti käynyt tökkimässä reikiä renkaisiimme saadakseen vipinää hiljaiseen työpäivään verstaalla. Miettiessämme vaihtoehtojamme palasivat samaiset nulikat takaisin vielä varmistamaan, josko olisimme muuttaneet mielemme ja he voisivat silkasta auttamisen riemusta johdattaa meidät tienoon AINOALLE pyöräkorjaamolle. Teki mieli pyöritellä ipanoita ojan pohjalla, mutta olimme puun ja kuoren välissä. Alla oli vuokrapyörät ja renkaat oli pakko korjauttaa. Eikä paikallisten osoittelu sormella auttaisi asiaamme yhtään parempaan suuntaan. Hengitimme muutaman kerran hitaasti nenän kautta sisään ja lähdimme seuraamaan velikultia. Paikan päällä pyörät otettiin heti käsittelyyn ja tivatessamme operaation hintaa, ei kenelläkään ollut tietenkään hajuakaan, sillä miten pyöräkorjaamon työntekijä voisi sellaisen asian tietää. Ainakaan ennempää kuin on päässyt tarkastelemaan asiakkaan lompakon pyöreyttä. Tässä vaiheessa olimme kuitenkin jo niin väsyneitä ja nälissämme, että teimme sen minkä länsimaalainen voi tehdä ja luovutimme. Soveimme suomenkielellä summan, jonka olemme valmiit maksamaan ja jäimme varjoon odottelemaan renkaiden paikkausta. Reilun varttitunnin kuluttua pyörät olivat valmiit ja mekaanikko löi käteeni onnettomalla englannilla kirjoitetun lapun, josta tuli ensimmäisenä mieleen romanialaiskerjäläisten avunpyyntökirjeet. Pienen tulkkaussession jälkeen selvisi, että kädessäni oli lasku kahden renkaan korjaamisesta, maustettuna sorry-boss-poor-me-buu-huulla. Hinta oi tietenkin kohtuuton. Äänemme saattoi sekunneiksi nousta muutaman desibelin ja hinnasta käytiin tiivishenkinen neuvottelutuokio. Lasku pienenikin nopeasti jossain määrin järkeviin mittasuhteisiin. Löimme rahat vittupäiden kouraan, kiitimme mekaanikkoa kohteliaasti hymyillen ja hurisuttelimme mopoinemme kohti auringonlaskua. Tarinan opetus lienee, että jokaisesta maan kolkasta löytyy myös persereikiä. Onneksi vastaava kusipäisyys on harvinaista.

Perheyrityksen toinen puoli paikkaa renkaiden reikiä...

ja toinen puoli tekee niitä. Bisness is good!

Kolmenkymmenen päivän viisumimme alkoi kuumottavasti lähestyä puolta väliä, joten oli aika pakata rinkat ja ottaa uusi suunta kohti Mataramia, Lombokin jonkin sorttista pääkaupunkia. Sana lähdöstämme oli kiirinyt edellemme ja jälleen kerran kyydistä oli runsaudenpulaa. Nappasimme suuremmitta miettimättä kadulta ensimmäisen hyvän tarjouksen ja soveimme lähdön seuraavaksi aamuksi. Jaoimme pienehkön tila-auton kuskin lisäksi apukuskin ja ruotsalaisnorjalaisen tyttökaksikon kanssa, joka oli matkalla lentokentälle. Tyttöjen elkeistä ja hellyydenosoituksista kyyditsijöitämme kohtaan, oli aistittavissa lyhyiden, mutta kauniiden lomaromanssien päättyminen. Ah, nuorta lempeä. Matka sai kuitenkin hämmentävän keskeytyksen, kun pysättyämme liikennevaloihin sekopäisenoloinen nainen hyppäsi skootterin selästä auton etupenkille, alkoi repimään ruotsalaista tyttöä ulos autosta ja huutamaan raivoissaan puoliksi englannin ja puoliksi kotimaan kielelleen. Kuski yritti painaa kaasua, mutta ruuhkassa ei päässyt etenemään minnekään. Tilanteen absurdiutta on vaikea kuvailla. Vihdoin pelastava vihreä valo syttyi ja pääsimme livahtamaan karkuun, mutta kuski pälyili vielä pitkän matkaa peruutuspeileihinsä. Yritin varovasti kysellä mistä tilanteessa oli kyse, mutta apukuski levitteli vain käsiään. Tunnelma autossa oli jännittynyt. Lopulta tytöt pääsivät ehjin nahoin lentokentälle ja heittivät vielä hellät jäähyväiset paikallispoikien kanssa. Me jatkoimme vielä muutaman kilometrin kohti homestaytämme. Hetken kuluttua kuski rikkoi hiljaisuuden sanomalla, että tuntee kyseisin naisen, joka hyökkäsi automme kimppuun. Selvisi, että nainen oli itse asiassa hänen vaimonsa ja että he olivat olleet noin vuoden päivät naimisissa. Ruotsin tytär oli ilmeisesti tästä hyvin tietoinen ja tavannutkin kyseisen vaimon. En tiennyt oliko sopiva hetki nauraa, mutta nauroin silti. Tapahtuman huumoriarvo oli niin herkullinen sivustakatsojan silmin. Sanoin, että kaverilla on paljon selitettävää kun hän menee kotiin, mutta kuskilla oli jo onneksi miehekäs ratkaisu valmiina. Hän selitti kuumottuneena ettei menisi kotiinsa ainakaan viikkoon, muuten tulisi ruumiita. Eliaksen mielestä se oli hyvä ajatus. Pojat jättivät meidät kiven heiton päähän majapaikastamme ja maksoimme oudosta kyydistämme. Toivotin vielä kuskille onnea perhesuhteidensa selvittelyyn, sillä sitä hän tulisi tarvitsemaan, vaikkei ehkä ansaitsisikaan. Tarinan opetus kietoisi kai jotenkin hassulla tavalla yhteen ihmisen luonteen, moraalin rippeet ja jännityksen kaipuun.

Seuraava osoitteemme löytynee jostain Gilin saarten akselilta. Siihen saakka selamat tinggal prinssit ja prinsessat.

Kuta Beach, part I

Lautta sylkäisi joukon lokaaleja ja kaksi rinkoista selät märkinä vaappuvaa kiertolaista iltapäivän helteeseen. Lembar, olimme saapuneet Lombokin satamaan. Matkaa lähimpään kylään tai kaupunkiin oli autolla noin puolisen tuntia, mutta kuten monta kertaa olemme reissullamme saaneet jo huomata, kyyditsijän löytää aina ja useimmiten se löytää ensin sinut. Raivasimme tiemme satunnaisten riistohintaisten tarjousten ohi ja istuimme alas lähimpään katukeittiöön rauhoittumaan ja nauttimaan jääkylmiä virvoikkeita. Kun paikalliset oli saatu mahdutettua busseihinsa oli Lombokin pojan aika ruveta vuolemaan rahaa. Paikallisen kioskin verannalla näyttikin istuskelevan kaksi jymäytettävän näköistä raha-automaattia. Kohta kuljetusfirman agentti istuikin jo pyödässämme haastamassa niitä näitä ja aavistelin hiljaa mielessäni, että neuvottelut kyydistä olivat alkamassa. Tapa, jolla agentit usein reissujaan kaupaavat, on kuitenkin skandinaavisesta näkökulmasta hämmentävä. Myyjä ikään kuin asettuu asiakkaan kanssa samalle puolelle ja yhdessä pahaa rahan perässä juoksevaa koneistoa vastaan yritetään löytää molempia osapuolia tyydyttävä hinta. Usein tällä tarkoitetaan setelinippua, johon asiakkaan rahavyö juuri ja juuri venyy ja johon myyjä, uuden rajoja rikkovan ystävyytenne merkiksi, on liikuttuneena valmis suostumaan. Todellisuudessa vastaavalla summalla paikallinen randomisäntä olisi heittänyt meidät vaikka helvetin porteille. Hyppäsimme kuitenkin kyydistä jo Kuta Beachillä, joka on erehdyttävästi nimetty saman nimiseksi kuin Balin suurin turistirysä, jossa vierailimme aikaisemmin. Siihen yhtäläisyydet näiden kahden paikan välillä päättyvätkin, meidän onneksemme.

Jos Lombok paikkana erottuu edukseen rauhallisuudellaan ja hidastempoisella elämänrytmillään, on muutos huomattavissa myös väestössä. Toisin kuin Balilla, valtaenemmistö Lombokin asukkaista (noin 75%) on muslimeja, mikä näkyy ja kuuluu lokaalien jokapäiväisessä elämässä. Aina tiettyyn kellon aikaan päivästä alkaa saarella raikaamaan arabian kielinen messu kovaäänisistä karaoketyyliin. Sama konsertti toistuu myös noin kello neljän ja viiden välillä aamuyöstä, mikä herättää toisinaan hämmennystä eri kulttuureja huonosti ymmärtävässä moukassa.

Chillailua bungalowin terassilla

Jaoimme kylpyhuoneemme gekkoliskon kanssa

Tähän mennessä olimme aina etsineet kylän halvimpia ja asteekkisimpia pihakeittiöitä päästäksemme osallisiksi paikallisten suosimista herkuista ja hinnoista. Tapoihin tuli kuitenkin pikainen muutos kun ensimmäisten iltojen aterioiden jälkeen Elias huomasi kanojensa kypsyysasteen olevan korkeintaan medium miinus ja itselläni alkoi vatsassa tapiiri ravata juoksupöyrässä. Elias selvisi koettelemuksesta säikähdyksellä, mutta epäonnekkaalle kertojallenne nousi illalla korkea kuume. Ruoka tai juoma ei tahtonut pysyä sisällä ja nestehukan takia päänsärky otti krapulamaisia mittasuhteita. Yö tuli vietettyä enimmäkseen vessan lattialla palellessa. Siinä sikiössä torakoiden keskellä hiljalleen seotessa alkoi ymmärtää miten pitkä on unettoman yö ja miten pieni ja merkityksetön yksi ihminen on avaruuden mittakaavasta tarkasteltuna. Aamu valui hitaasti kuin vanhus ja kroppa rupesi olemaan kuivumispisteessä. mikään neste ei pysynyt enää kehossa. Olo oli tuskainen ja houraileva. Kun kuumetta oli vielä puolilta päivin liki 39 astetta, oli aika lähteä tapaamaan paikallista poppatohtoria. Pienen kielimuurin murruttua nuori naislääkäri osoittautui varsin päteväksi puoskariksi ja pikaisten tutkimusten jälkeen sain kuumelääkettä ja suolavettä suoraan suoneen. Elias oli mukana pitämässä huolta, että tohtori käytti puhtaita neuloja. Kolme puolen litran tippapussia ja noin kuusi tuntia myöhemmin olin valmis kotiutettavaksi. Mukaani lyötiin vielä kassillinen antibiootteja, vatsalääkkeitä, dehydraatiojuomajauheita ja lapsen nyrkin kokoisia vastustuskykyä kasvattavia vitamiineja. Koko lysti maksoi paikallisen duunarin vajaan kahden kuukauden palkan verran, minkä kyllä pistimme perintään vakuutusyhtiöltämme.

Seuraavat pari päivää meni toipuessa ja enimmäkseen lappeellaan maaten. Muutos aikaisempaan ei ollut valtava. Tällä välin Elias ystävystyi kylän raksamiesten kanssa, jotka rakentelivat lisämajoituksia bungalowimme takapihalle. Eman, yksi duunareista tarjoutuikin vieraanvaraisesti esittelemään Eliakselle lähitienoota. Ystävällisen eleen arvoa mielestämme korostaa, että kommunikoinnilla tässä tapauksessa tarkoitetaan lähinnä käsillä huitomista, nyökkäilyä hämmentynyt hymy korvissa ja yksittäisiä englannin kielisiä sanoja. Kierros alkoi vierailulla Emanin kotona ja tutustumisella naapurustoon, jonka jälkeen vuorossa oli paikalliset nähtävyydet lähirannoista näköalapaikkoihin. Retken kruununa sukellettiin fikkarin kanssa pimeään ja sokkeloiseen luolaan, jota asutti tuhansia ehkä jopa useampia yksilöitä sisältävä lepakkoyhdyskunta. Päällimmäisenä mieleeni Eliaksen polleista kertomuksista jäi, että luolan lattia pinta-ala oli vuorattu kymmenen sentin paskakerroksella. Monituhatpäisten laumojen yhteydessä tämä on täysin ymmärrettävää, mutta jättää turhan vähän arvailujen varaan sandaalin upotessa haalenneeseen kiisseliin. Random lepakonpaskaa valui ilmeisesti myös aika ajoin rohkeiden tutkimusmatkailijoidemme uteliaille hartioille. Jos tarinalla on opetus, ehkä se on jotain seraavanlaista. Joskus kokeakseen jotain uutta ja jännittävää, täytyy ottaa askel pois päin omalta mukavuusalueeltaan.

Elias ja Eman kaverikuvassa

Paikalliset rättikauppiaat ovat motittaneet turistin rannalla